ENSIKOSKETUS NEUVOLAPALVELUIHIN

Heti seuraavana päivänä palattuamme Italiasta, soitin Helsingin keskitettyyn neuvola-ajanvaraukseen varatakseni ensimmäisen aikani neuvolaan. En tiedä luulenko vain, mutta tuntui, että hoitajan äänensävy muuttui puhelimessa sen jälkeen, kun olin kertonut henkilötunnukseni ja näin ollen ikäni. Nainen oli todella tyly ja jouduin pidättelemään itkua lähes koko puhelun ajan. Muutama hänen kommenttinsa jäi kuitenkin erityisesti vaivaamaan mieltäni ja onnistui pilaamaan loppupäivän.

Ensin hän kysyi, olenhan perehtynyt ruoka-aineohjeistuksiin THL:n nettisivuilla. Olin selannut ohjeistuksia apteekista hakemastani kirjasesta, mutta en kyseisiltä nettisivuilta, enkä tiennyt olisiko niissä jotain eroja, joten kerroin selailleeni ohjeistuksia. Nainen sanoi hyvin napakasti, että: "Mene nyt lukemaan, turha on meille enää soitella jos jotain käy."  Turha on meille enää soitella? Oikeesti.

Sitten kun tuli puheeksi itse ajan varaus, kysyin olisiko mahdollista saada jotain ilta-aikaa, sillä olen töissä 8-16. Aloitin heti kesäloman jälkeen uudessa työssä ja en olisi halunnut aiheuttaa turhaa vaivaa uudelle työvuorosuunnittelijalleni, vielä kun töissä ei silloin tiedetty raskaudestani. Tähän täysin asialliseen kysymykseen sain vastauksen halveksivan naurun saattelemana: "Niin on kuule kaikki muutkin töissä kahdeksasta neljään, ei täällä kukaan iltojaan vietä. Tämä asia sun nyt täytyy vain hoitaa."

Siinä kun hoitaja selaili vapaita aikoja, ajattelin mainita käyneeni eräällä neuvolan lääkärillä selvittämässä syytä sille, miksi en tullut raskaaksi, jos tämä vaikka olisi ohjannut minut ns. tutulle ihmiselle. Tähän vastaus oli, jälleen halveksivan naurun säestämänä: "Miten sä luulet että se tähän liittyy?" Ihan totta hei, mitä nää sanavalinnat on. Miten sä luulet että se tähän liittyy? Öööö, no monellakin tapaa. Tässä vaiheessa luovutin koko ajanvarauksen suhteen, otin ajan joka ei itselleni sopinut ja lopetin puhelun. 

En muistanut hoitajan nimeä enkä sitä tajunnut lähteä kyselemään puhelun lopuksi, olin niin häkeltynyt saamastani "palvelusta", muuten olisin kyllä laittanut palautetta eteenpäin. Mielestäni tämä kohtelu oli todella huonoa ja inhottavaa. Mulle tuli siitä koko loppu päiväksi todella huono fiilis ja itku tuli kun T:lle kerroin puhelusta. Minä, esikoistani odottava nuori nainen, kuka on juuri saanut tietää olevansa raskaana ja on kaikesta ihan pihalla, eikä tiedä asioista vielä juuri mitään, soitan neuvolan ajanvaraukseen. Odottaisin saavani hieman ymmärtäväisempää ja empaattisempaa kohtelua, kuin tiuskiminen ja halventava nauru. Tämä nainen vielä korosti sitä, että he ovat yhtä lailla osaavia hoitajia mitä neuvolassakin. Luulisi siis olevan hieman enemmän ymmärrystä. Mulla tuli todella tyhmä olo ton puhelun aikana, vaikka ei kenenkään pitäisi olettaa, että tiedän vielä tuossa vaiheessa asioista hölkäsen pöläystä. Tällainen ensikosketus siis Helsingin neuvolapalveluihin. Onneksi soitettuani uudestaan joitain päiviä myöhemmin, puhelimeen vastasi huomattavasti mukavampi hoitaja, joka viitsi nähdä vähän vaivaa varatakseen mulle soveltuneen ajan. Mua vieläkin puistattaa kun muistelen tota puhelua, sitä on vaikea sanoin kuvailla, miten inhottava äänensävy hoitajalla oikeasti oli. Toivottavasti hänellä oli vain huono päivä ja jos ei, toivon että joku muu tajuaa ottaa nimen ylös ja laittaa tiukkasanaisen palautteen eteenpäin. Perkele.

SALAISUUS

Tästähän ei juuri kukaan tiedä. En haluaisi antaa painoarvoa muiden kommenteille tai arvostelulle, enkä enää juuri annakaan. Homman nimi oli aivan eri, silloin kun aloimme seurustelemaan T:n kanssa. Kriiseilin asiasta joka toinen ilta, kriiseilin siitä jo ennen, kun seurustelimme. Että mitä muut ajattelee tästä kun meillä on niin iso ikäero ja kun sillä on lapsia ja se on mun esimies ja mitä vielä. Aluksi ei kerrottu, ei töissä eikä muutenkaan. Mutta ei sitä töissä saanut kauaa pidettyä salassa. Mun vanhemmille kerrottiin vasta muutama kuukausi myöhemmin. Kyllä ne tiesi, että viettettiin aikaa yhdessä, äiti oli kuulema jo aavistellut jotain muuta kun vain kaveruutta. Pelkäsin, miten vanhempani reagoisivat. Noh, paljon paremmin, mitä oltiin uumailtu. Me - minä mun kriisien syövereissä ja T pessimistinä negistelijänä - oltiin käyty läpi jo kaikki pahimmat kauhuskenaariot. En enää muista, mitä ne oikeestaan sanoivat. Muistan vaan kun sydän jyskytti rinnassa ja mua jännitti ihan hirveesti. Ihan järjetöntä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta sillon se tuntu tosi isolta. Kai se oli vaan jotain että OK, kiva juttu.

Näiden muutaman vuoden aikana olen kuullut myös epäilevään ja arvostelevaan äänensävyyn kerrottuja kommentteja meidän suhteesta. Että onko tässä nyt mitään järkeä. Huonoimpina hetkinä, on siitä kyllä jo aikaa, mietimme sitä itsekin. Että onko tässä mitän järkeä? No, ei tässä juuri järkeä olekaan, mutta tunneihmisiä olemme molemmat - loppujenlopuksu. Kaikki tämä on kasvattanut mua ja opettanut olemaan välittämättä muiden kommenteista tai ajatuksista ihan hirveesti. Tietysti välillä joku onnistuu osumaan arkaan paikkaan, mutta niin se on kai kaikilla. Jos ei mitään tuntisi, myöskään niitä ikäviä juttuja, niin olisiko sekin vähän onnetonta?

Mutta kyllä mua taas jännittää. Ihan hirveesti. Vaikka sitä tietää, että kaikki menee ihan hyvin, eikä mikään tärkeä ihmissuhde tähän uutiseen kaadu, silti jännittää. Ne ensireaktiot. Tää tulee kaikille niin puskista, että vähän hirvittää. Kun olimme vanhempieni luona kesäloman lopulla, pian Rooman matkan jälkeen, en ensimmäisenä iltana meinannut saada unta. Mun teki niin paljon mieli kertoa ja samalla pelotti, mitä ne sanoisi. Pyörittelin sitä vaan mielessäni monta tuntia ja mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja - myös niitä ihan kamalia. Että jos ne vaikka pistää välit poikki ja entä jos ne on tosi pettyneitä muhun? Sitä pelkään ehkä eniten, että muhun ollaan nyt pettyneitä, kun oon tehnyt tällaisen valinnan mun elämässä. Tarkotushan oli kuitenkin opiskella. Lähen joka kerta kun äiti soittaa, se kyselee tai ehdottelee jotain liittyen joko pääsykokeisiin tai Avoimeen Yliopistoon. Hyvällähän se vaan, mutta paineet kasvaa. Varsinkin nyt, kun tiedän, että tulen sen suhteen tuottamaan pettymyksen. En ole nyt menossa opiskelemaan, en vielä. Olen kyllä luvannut itselleni, että jossain vaiheessa opiskelen itselleni kunnon ammatin. Mutta se on luvassa joskus vähän myöhemmin. 

Se tietty polku on niin hyvin iskostunut ihmisten mieliin, että melkein tuntuu itsestäkin vähän väärältä poiketa siitä. Peruskoulu, lukio, yliopisto/AMK, parisuhde, kihlat, vakituinen työ, häät, oma koti, lapset - jotenkin näin. No, tässä mä oon, vuoden 2013 ylioppilas, vailla koulutusta, asumismuotona vuokra, kihlaus check, häitä makustellen, vauvaa odottaen. Eihän sillä ole väliä, kyllä tässä elämässä ehtii. Mutta eihän tämä nyt ihan siihen perinteiseen muottiin asetu, ei mitenkään päin. Mutta näin meillä!

Mutta raskaudesta ei tosiaan tiedä kun ihan muutama ihminen. Töissä piti kertoa käyttännön syistä, ja sekin tapahtui tosiaan puolivahingossa. Muutama ystävä tiesi jo siitä, että lapsi oli toiveissa, joten heille oli helppo kertoa. Kerroin myös parhaalle ystävälleni. Sekin jännitti, Sanni kun osaa olla melko suorasanainen ja kärkäs, mutta tuntui väärältä jättää hänet tämän ulkopuolelle. Plus mun oli jotenkin selitettävä se, miksi en voisi juoda tulevilla Blockfesteillä, joten päätin kokeilla ihan totuutta. Ja alkujärkytyksestä selvittyään vastanotto oli ihan hyvä. Sitä toivon muiltakin, erityisesti perheeltä. Että alkujärkytyksen jälkeen vastaanotto olisi ihan hyvä. Eikä mulla ole syytä epäillä, etteikö näin olisi. Mutta silti jännittää perkele!

MITÄ TÄÄ ON?

Muutaman tunnin päästä piti lähteä lentokentälle, josta suuntaisimme Roomaan viideksi päiväksi nauttimaan auringosta ja nähtävyyksistä. Ajattelin vain varmistaa, että Italiassa voisi nauttia viiniä huoletta. Meillä olikin vielä yksi testi kaapin pohjalla, tuplapakkaus kun oli tullut halvemmaksi edelliskuussa. No se viini nyt sitten jäi. 

Itkuhan siinä tuli. Eikä johtunut siitä, etten saisi ottaa sitä viinilasillista.  Haalea viiva oli alkanut muodostua kontrolliviivan viereen, olin hyvin epäuskoinen. Riittääkö se, että toi on haalea? Ehkä sen pitikin olla yhtä kirkas? Kyllähän sen tiesin, mutta epäilin. Hyvin tasaisella äänellä pyysin T:n vessaan. Se oli mennyt olohuoneeseen odottelemaan, olettaen, että se on kuitenkin taas negatiivinen. Sieltä se tuli vähän ihmetellen ja vilkaistuaan testiä, varmisti epäilykseni. "Sä oot kulta raskaana." Olin raskaana. Hullua, hulluinta ikinä. Itkuhan siinä tuli.

Tätä se Mutsisatsi sitten on, ainakin näin alkuun. Raskautta ja kaikkea sen ohella. Mitä nyt tulevan äidin (musta tulee äiti??!) mielen päällä pyöriikään. Itsehän en siitä vielä paljoa tiedä. Odottelua, varmaan vähän tuskastelua, avautumista, pohtimista, iloja, ehkä suruja?, rakautta ja hömppäjuttuja.  Tervetuloa mukaani matkalle kohti tuntematonta, äitiyttä. Mua jännittää!