KIRKOSSA KUULUTETTU

Tai kuten ajan henkeen kuuluu, Facebookissa kuulutettu. Nyt tästä tietää kaikki. Ultrakäynnin jälkeen mulle tuli pakottava tarpe kertoa tästä koko maailmalle. Mua jännitti niin paljon omille vanhemmilleni kertominen, etten tiennyt miten asian hoitaisin. Päätin ensin soittaa siskolleni, koska tiesin ettei hän pystyisi pitämään salaisuutta, joten minun olisi pakko kertoa raskaudesta myös vanhemmilleni. Siskoni onnen kyyneleet olivat kaivattu potku persuuksille ja soitin samana iltana myös vanhemmilleni. 

Reaktio ei ollut ihan sitä mitä olin odottanut, vaan paljon positiivisempi. Ei yhtään epäilyksen sanaa tai huokausta. Tiedä sitten mitä oikeasti ajattelivat, mutta tärkeintä on se, että luulen heidän olevan iloisia asiasta, haha! Monesti, jos elämässäni on tapahtunut jotain suurempaa, olen odottanut vanhemmiltani paljon negatiivisempaa suhtutumista. Joka kerta he ovat kuitenkin yllättäneet minut posiivisesti suhtautumalla asioihin ymmärtäväisesti ja he ovat antaneet minun tehdä omat valintani elämässä. Kai se vaan täytyy uskoa, että minulla on ihanat, ymmärtäväiset vanhemmat, jotka ovat tukenani kaikissa elämän käänteissä. Pusuja!

Kertomisen jälkeen oli oloni hyvin helpottunut. Olin stressannut kertomista ja menettänyt yöuniani asiaa pohtiessani. Nyt se on hoidettu! Seuraavana päivänä en malttanut olla lisäämättä ultrakuvaa facebookkiin, jota kaikki saisivat kuulla ilouutiset. Ja ihanaa miten ihmiset onnittelivat, kaikista kauniista sanoista tuli niin hyvä mieli. Nyt kaikki on hyvin. Ainoa ongelma on vain se, että enää ei ole ketään kenelle kertoa. Hyvä etten kaupan kassalla ole myyjälle näyttänyt ultrakuvaa tai bussissa vierustoverille esitellyt uutta taustakuvaani. Olen vain niin innoissani ja onnellinen, ja tekee mieli jakaa se koko maailman kanssa.

Toisaalta tuntuu, että viikot vierii supervauhtia, mutta toisaalta aika ei meinaa kulua millään. Varsinkin kun odottaa masun kasvavan, tuntuu viikot piiitkiltä. Itse en oikein vieläkään näe mitään eroa normaaliin, turvotusta lukuunottamatta, ja viikkoja on nyt kasassa 13+6. Mutta täytyy vaan pitää mielessä, että on hyvä nyt nauttia elämästä vielä ilman vauvamasun rajoituksia. Eiköhän sitä mahaa ehdi paijailemaan ja tuijottelemaan melkein kyllästymiseen asti tässä tulevien kuukausien aikana. Toisaalta ihan hullua, että raskaudesta on mennyt jo yksi kolmannes!

Nyt blogia voi seurata myös Bloglovinissa

ENSIMMÄINEN ULTRA

Tänään siitä tuli totta. Mun mahassa ihan tosiaan kasvaa pieni ihminen. Olen viime viikkoina kyseenalaistanut raskauttani "todisteiden puuttuessa". Kuukautisten poisjääminen, positiivinen raskaustesti, yllättävät kiukku-/itkukohtausket, närästys, etova olo, turvotus ja suolakurkkuhimo kun eivät olleet tarpeeksi päteviä todisteita. Mutta se mitä näin tänään, vakuutti minut. Pieni alienvauva näkyi kuvaruudulla ensin nukkumassa ja myöhemmin pienen herättelyn jälkeen (pillimehua ja hytkyttelyä) taputtelemassa käsiä ja pyörimässä ympyrää. Siellä kasvaa meidän pieni vauva, ja kaiken lisäksi kaikki oli hyvin. Kaunis nenä ja kaikki. Tuntuu uskomattomalta, ihan superihanalta, helpottuneelta ja onnelliselta. Meille tulee vauva!

ITSEKÄSTÄ?

Olen useasti miettinyt, onko itsekästä hankkia lapsia tähän maailmaan? Nämä ajatukset ovat nousseet pintaan erityisesti viimeaikojen uutisotsikoita lukiessa ja myöhemmin vältellessä. Tämä maailma on niin karu ja julma, ihmiset itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja pahuutta on joka puolella.

Itse elin hyvän lapsuuden. Hyvin huolettoman ja iloisen, näin pääpiirteittäin. Kasvoin Tampereen "lähiössä", omakotialueella, jossa yhteishenki oli hyvä. Naapurit tunnettiin nimeltä muutaman kilometrin säteellä, ja myös näitä kilometrin päässä asuvia kutsuttiin naapureiksi. Minua ei ikinä juuri kiusattu, minuun ei ole kohdistunut minkäänlaista väkivaltaa, minusta on pidetty huolta ja lapsuuttani varjeltiin. Näin minusta kasvoi hyvin kiltti ja myös hyvin sinisilmäinen nuori. Olen näitä molempia edelleen, mutten siinä samassa mittakaavassa. Olen joidenkin mielestä ehkä naiivi, mutta uskon ihmisten hyvyyteen, edelleen. Kuitenkin, muutettuani Helsinkiin ja työskenneltyäni myymälävartijana, silmäni alkoivat avautumaan myös sille maailman kurjuudelle. Miten paljon ihmiset mm. varastavat ja valehtelevat. Kuinka moni ihminen on ajanut itsensä siihen asemaan, ettei hän enää välitä saamistaan sakoista. Kuinka varastaminen on jollekin ainoa tapa hellittää nälkää, priorisoituaan huumeet ja alkoholin ennen ravintoa. Koska kyllähän heillä on rahaa. Eri asia on se, miten sen päättää käyttää.

Median kautta silmiimme kantautuu mitä kamalimpia uutisia ja tapahtumia maailmalta - ammuskeluja, luonnon katastrofeja, terrori-iskuja, sotaa, pakolaisia, epidemioita, politiikkaa, talouskriisejä, ennustuksia maailmanlopusta... Ennen kaikki informaatio ei ollut samalla tavalla ihmisten saatavilla kuin nykyään ja nykytilanne mahdollistaa paljon. Mutta tieto lisää myös tuskaa.

   

En tiedä millainen maailma oli vaikka 1800 -luvulla tai 1960 -luvulla. En tiedä oliko maailma silloin paikkana parempi, vai onko ihmisillä aina ollut saman kaltaisia ongelmia, vain suhteutettuna elettyyn aikakauteen. En myöskään tiedä, onko lapsuuttani ja huolettomuuttani suojannut kupla puhjennut aikuistumiseni myötä, kohdattuani tämän "oikean maailman". Mutta tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on syöksykierteessä. Tuntuu, että ihmisten pahuus ja ahneus ottaa enemmän vain jalansijaa. Että kiltteys, muiden kunnioitus, suvaitsevaisuus, inhimillisyys, ystävällisyys ja anteliaisuus eivät pian enää merkitse mitään. Ihmiset tuijottavat vain omaa napaansa rämpiesään läpi tämän suorituskeskeisen yhteiskunnan pyrkien kohti sitä omaa päämääräänsä, laput silmillä. Minä minä minä, minun tavoitteeni ja päämääräni, muilla ei ole väliä.

Tuntuu myös pahalta ajatella, etteivät omat lapsen lapseni tai edes lapseni näe kaikkia tämän maailman ihmeitä, sillä ne ehtivät tuhoutumaan ennen heitä. Ilmaston lämpeneminen tuhoaa jäätiköitä ja sitä kautta lapsen lapseni eivät välttämättä enää tiedä, miltä näyttää jääkarhu, koska niitä ei enää ole. Luin vähän aikaa sitten jutun nähtävyyksistä, mitkä tulevat tuhoutumaan lähivuosikymmenien aikana, ja alkoi vähän ahistaa. Ihminen aiheuttaa niin paljon pahaa teoillaan. En itsekään voi sanoa ajattelevani kauaskantoisesti kaikkia valintojani esim. ruoka- tai vaatekaupassa, tai edes kierrätyksessä. Uskon että suurimmalla osalla meistä olisi tämän asian kanssa tsemppaamista. On vaan vaikea nähdä niin pitkälle, ja sitten kun asian tajuaa, siihen on jo liian myöhäistä vaikuttaa. Maailma tuntuu niin julmalta ja kylmältä paikalta. Niin kauan kun parannusta ei ole näköpiirissä, onko itsekästä tuoda viattomia lapsia tähän maailmaan? Mitä jos kaikki menee vain huonompaan ja he joutuvat elämään elämänsä sekasorrossa? Jos maailma ajautuu täydelliseen kriisiin? jos syttyy kolmas Maailmansota? Jos maailma todella vain tuhoutuu? Onko itsekästä rikastuttaa omaa elämäänsä lapsilla, jos ei voi taata heille hyvää elämää nykymaailmassa? Mistä tiedän, että heitä kohdellan hyvin? Entä arvostetaanko kiltteyttä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja muita itselleni tärkeitä arvoja tulevaisuudessa? Vai kannattaako lapsille opettaa kyynerpäätaktiikka, jotta he pärjäisivät elämässä?

  

Raskaita ajatuksia perjantaipäivään. Tyyppi on vasta luumun kokoinen ja nyt jo vaivaan päätäni kasvatuksella, sekä mietin lapseni tulevaisuutta. Nytkö se vanhemmuus jo alkaa? Kuvituksena täysin asiaan kuulumattomia mökkikuvia. P.S. Maanantaina ultra (!!!)

VIIKONLOPPUHULINOITA

Viikko tästä on jo vierähtäny, mutta oli kyllä mukava viikonloppu poikien kanssa. Lauantaina oli Poliisipäivä ja käytiin Kasarmitorilla ihmettelemässä poliisiautoja, -mopoja, -veneitä ja -hevosia. Nähtiin myös uusi Mörkö-auto, mistä riitti juttua vielä päiviksi eteenpäin. Saatiin myös hienot pallot kotiin vietäväksi, sekä paljon auto- ja poliisikoirakortteja seinälle laitettavaksi. Leo oli eniten fiiliksissä orkesterista, joka soitti menevää musiikkia ihmisten iloksi. Omaan korvaan musiikki oli melkein liian lujalla, sai huutaa että toinen kuuli mitä oli sanottavana. Ihmettelin suuresti, ettei poikia näyttänyt häiritsevän kovaääninen soitto. Poliisipäivän jälkeen menimme vielä Kauppatorille syömään herneitä, juomaan kahvit ja nauttimaan aurinkoisesta kelistä.

Sunnuntaina mietittiin, mitä kivaa tekemistä keksisi, kun oli koko päivä aikaa ja keli näytti jälleen suosivan. Niinpä päätettiin lähteä Fallkullan kotieläintilalle katsomaan, mitä kaikkia eläinkamuja siellä majailee. Itse en muista tuolla ikinä käyneeni, joten odotin itsekin paikan näkemistä. Ihan ensimmäisenä meitä oli vastaanottamassa lampaat laitumen laidalla, selkeästi ruhon toivossa. Niin söpösti lapset niitä ruokkivat ja silittelivät. Tilalta löytyi myös mm. possuja, vuohia, kanoja, kukkoja, kaneja, hevosia ja poneja. Niin paljon oli näkemistä, ettei Allu malttanut yhtä aitausta jäädä pitkäksi aikaa katsomaan, vaan oli jo ryntäämässä seuraavaan, kun me muut ehdimme vasta katsastaa edellisen. Aamupäivä huipentui poniratsastukseen, niin jännää mutta niin kivaa!

Kesä alkaa nyt olla ohi ja syksy tekee tuloaan. Vielä ei kuitenkaan ole havaittavissa mitään syysmasennusta, niin paljon on kaikkea kivaa ja jännää meneillään tai tuloillaan, ettei sitä vuodenaikaa oikein osaa surkutella. Tästä talvesta tulee kuitenkin täysin erilainen verrattuna aikaisempiin. 

Olen raskaana.