Viime keskiviikkona, 6.4., syntyi meille pieni poika mitoilla 4 850g ja 53cm (py 36cm). Synnytys oli melko pitkä ja tuskainen, mutta ihan hyvä fiilis jäi kaikesta huolimatta. Maanantainahan meillä oli se yliaikakontrolli ja ronkkimisen seurauksena tai ei, illalla alkoi tuntua pieniä supistuksia. Nukuin kuitenkin hyvät yöunet, enkä tuntenut mitään kipuja. Aamulla jatkui pienet supistukset, jotka voimistuivat iltaa kohden ja yhdeksän aikaan tiistai iltana tilattiin taksi, joka kyyditti meidät Kätilöopiston sairaalalle. Supistuksista huolimatta juuri mitään ei ollut tapahtunut sitten yliaikakontrollin, joten jäimme muutamaksi tunniksi tarkkailuun, josko tilanne siitä etenisi. Ja kyllähän se eteni, hitaasti mutta varmasti, joten pääsimme siirtymään synnytysosastolle. Siellä vierähtikin sitten useampi tunti odotellessa, jumppapallolla keikkuessa ja ilokaasua hengitellessä. Jossain kohtaa kalvot puhkastiin, jotta saatiin vähän vauhtia toimitukseen. Synnytyksen edetessä otin kaikki kivunlievitykset mitä tarjottiin (ilokaasu, spinaali, epiduraali x3). Epiduraalin kanssa laitettiin myös oksitosiinitippa voimistamaan supistuksia. Lopulta homma huipentui 50 minuutin ponnistusvaiheeseen ja lopussa tuli lääkäri vielä auttamaan imukupin kanssa. Lähellä oli, ettei jouduttu sektioon, mutta sieltä se lopulta tuli, meidän iso pieni muru. Synnytyksen kestoksi merkattiin 26 tuntia ja kyllä muuten väsytti kaiken jälkeen. Jo heti torstaina saatiin ensimmäiset vieraat sairaalaan, kun mun täti ja setä tulivat perheineen ihmettelemään pikkumiestä. Myös Sanni piipahti yllätysvisiitille. Perjantaina mun sisko ja isä ajelivat Tampereelta miniä moikkaamaan. Äiti oli sopivasti ulkomailla työmatkalla, joten hän pääsi vauvaa katsomaan vasta sunnuntaina.
Lauantaiaamuna päästiin ukkelin kanssa kotiin ja kaikki on mennyt vauvan kanssa paremmin kuin hyvin. Hän on ollut ainakin tähän asti hyvin tyytyväinen ja rauhallinen tapaus. Melkein tuntuu, että tuota pitäis jotenkin viihdyttää enemmän, kun ei syliä juuri vaadi muuten kuin ruuan merkeissä. Mini viihtyy hyvin sitterissä ja pesässä maailmaa tuijotellen, nukkuu pitkiä pätkiä ja syö kovin tehokkaasti, eikä turhia roiku rinnalla. Ainoa mikä itkettää on nälkä ja silloin sitä ääntä kyllä lähteekin. Öisinkin nukutaan helposti viis tuntia putkeen ilman tankkausta, joten en voi sanoa olevani edes erityisen väsynyt. Sormet ristissä toivon, että tää todella on näin helppo tapaus, eikä tää oo vaan jotain alkuhuumaa. Vauvan kanssa siis kaikki hyvin, mutta itselle tämä palautuminen on ollut ajoittain perseestä. Olin kotiutumisen jälkeen todella herkillä ja itkin ihan kaikelle, ilosta, surusta, liikutuksesta ja ihan muuten vaan. Tikkejä on kiristellyt ja lämpö noussut ajoittain, olo on ollut vähintäänkin raihnainen ja maidon nousu oli todella tuskaista. Se oli siis jotain niiin inhottavaa! Tiesin, että se tuntuu, mutta en ollut varautunut ihan tähän... Siitäkin onneksi selvittiin ja elämä alkaa voittaa ja olo kaikin puolin parantua. Ollaan me kyllä pystytty ulkoilemaan jonkin verran joka päivä heti kotiuduttuamme ja vähintäänkin lähikaupassa on käyty ensimmäisestä päivästä asti. Täytyy nyt vähitellen alkaa pidentämään vaunulenkkejä kun ei tikit enää hierrä, eikä persettä pakota :D
Mulla on edelleen jotenkin odottava olo. Kai se synnytyksen odottaminen jäi vähän päälle, sitä kuitenkin ehdittiin hetki vartoa. Toisaalta, onhan tässä odottamistakin luvassa, jos sen niin tahtoo ottaa. Ensin odotettiin kotiin pääsyä, sitten odotettiin vieraita ja viimeisimpänä odotin sitä, että tuoreet isoveljet tulivat meille viikonlopuksi. Nyt voi alkaa odottamaan ristiäisiä. Toki voi odottaa ensimmäisiä virstan pylväitä, niskan kannattelua ja ensimmäisiä matkittuja ilmeitä. Voi odottaa kesää. Mielummin kuitenkin opettelisin nyt elämään hetkessä. Oon kuullut juttua, että vaikka välillä voi olla rankkaa, tää vauvavuosi menee todellisuudessa ihan hujauksessa, eikä meijän pieni vauva oo kohta enää mikään vauva. Musta tuntuu jo nyt, että mini on kasvanut syntymästään ja on jo paljon skarpimpi. Saatoin muutaman kyyneleenkin tirauttaa aiheen tiimoilta, hehe. Nyt on kuitenkin vaikea sisäistää sitä, että tää on nyt tätä. Mä oon kotona vauvan kanssa vähintään seuraavat 9 kuukautta, toivottavasti ainakin vuoden. Tuo pieni tyyppi on nyt mun työ. Ihan hassua ja kutkuttavaa, ehkä vähän pelottavaakin. Mulle syntyi 11 päivää sitten uusi maailman tärkein tyyppi, joka on nyt jo muuttanut meidän elämää ja tulee mullistamaan sitä vielä paljon lisää. Tämä tyyppi antoi mulle uuden identiteetin ja roolin. Minä olen nyt äiti.
