JOULUSTA

Huomenna on jouluaatto. Viimeinen lapseton joulu. Joulu tulee varmasti saamaan täysin uuden ja syvemmän merkityksen oman lapsen myötä. Haluan antaa lapselleni monta taianomaista, iloista ja onnellista perheen kanssa vietettyä joulua. Samanlaisia jouluja, mitä olen itsekin saanut viettää oman perheeni kanssa. En malta odottaa sitä, kun pikkumies on jo sen verran kasvanut, että vähän ymmärtää joulun päälle. Ihan mahanpohjassa kutkuttaa jo nyt, kun kuvittelen sen innostuksen ja kuvitelkaa se ensimmäinen joulu, jolloin pukki käy tuomassa lahjat. Kuinka jännittävää, hihiii! Viimeisen kerran meillä kotona kävi pukki jouluna 2010 (jolloin en kyllä itse ollut viettämässä Joulua Suomessa, vaan vaihto-oppilaana Ranskassa), joten muutama vuosi on ehtinyt vierähtää ilamn pukkia. Kohta alkaakin sitten uusi kierros pukillisia jouluja :) Sitä iloa kestää varmaan taas monta vuotta. Ihan hullua ajatella, että ensijouluna meillä on jo oma pieni tonttupoika jakamassa Joulun meidän kanssa. Vuoden päästä ehkä jo konttaillaan nykimään korsteita kuusen alimmilta oksilta.

Olen aina pitänyt joulusta. Se on minulle perhejuhla, joka kuuluu viettää läheisten kanssa. Olemme viettäneet jouluja vuorotellen sekä isän että äidin puolen sukujen kanssa ja aina on ollut yli kymmenkunta henkeä istumassa saman joulupöydän ääressä. Sellainen joulu on minulle se oikea. Paljon rakkaita ympärillä, yhdessä tekemistä ja olemista, lämmintä tunnelmaa (+ parit sisarusriidat hehhe) ja hyvää ruokaa. Tietysti myös pulkkamäki olis kiva bonus, mutta se taitaa taas tänä vuonna jäädä haaveeksi ja toisaalta eipä tällä masulla viittis lähtee sinne mäkeen enää könyämään :) Tänä jouluna kokoonnumme isäni puolen suvun kanssa lapsuudenkotiini Tampereelle 14 hengen porukalla. Ihanaa nähdä kaikkia ja viettää aikaa yhdessä. Enkä malta odottaa sitä joulupöytää, ahhh! Isäni on myös graavannut lohen, joten sitäkin saa syödä vihdoin hyvällä omallatunnolla. On välillä kyllä tehnyt tiukkaa, kun on pitänyt kävellä lohihyllyn ohi kaupassa. Mutta nyt sitä saa, nyt sitä saa, masun täydeltä! Saa nähdä, onko tontut tuoneet mitään lahjoja, itse kun en oikein osannut toivoa mitään itselleni. Muutama toive välitettiin kuitenkin pikkuvauvan puolesta :) 

On se joulun taika ehkä vähän hiipunut iän kertyessä. Toki nautin joulusta ja perheen kanssa vietetystä ajasta, mutta joulun taika on hieman hälventynyt. Uskon sen kuitenkin palaavan oman lapsen myötä, kun saa elettyä ihmeellistä joulua hänen kanssaan ja luotua niitä yhteisiä perinteitä. Joulu on kuitenkin lasten juhla. Nautin nyt kuitenkin vielä tästä viimeisestä lapsettomasta joulusta, vaikka en maltakaan odottaa niitä tulevia. Niin kutkuttavaa! Alla olevassa kuvassa olen minä muutama vuosi takaperin. Ensi vuonna saankin ottaa tonttukuvia jo omasta pienestä pojastani. Hullua. Ihanaa. Hullunihanaa! 

Lumiukon saattelemana toivotan kaikille hyvää Joulua! Kuuntelin ton äsken ja tuli melkein itku. Olen hieman herkillä, heh.

CAN YOU FEEL THE KICKS?

Johan on kulunut aikaa viime kirjoituksesta. Tuntuu vain, että viikot sujahtelee ohi hirveetä kyytiä. Vastahan oli syyskuu ja pian on jo joulu! Viikkoja tuli eilen täyteen 25 ja vointi on oikein hyvä. Lisämausteeksi oon nyt saanut pikkumiehen liikkeet, joita tunnen päivittäin. Kauan niitä saikin odotella, ensimmäiset pienet hipaisut tuntuivat rv 22 loppupuolella ja siitä onkin potkut vahvistuneet vauhdilla. Itsenäisyyspäivänä Linnanjuhlia katsellessa nähtiin ekaa kertaa liikkeet myös masun ulkopuolelle ja isityyppikin tunsi kädellä muutamat potkut. Siinä meinasi ihan jo herkistyä, mutta sain hillittyä itseni, haha. Tuntuu, että itkeskelen joka päivä vähän mille sattuu ja oon tosi herkillä. Jos tapahtuu mitään liikuttavaa, surullista, raivostuttavaa tai onnellista niin luultavasti alkaa itku virtaamaan. Se on välillä tosi rasittavaa, esim. eilen kun liikutuin yhdestä viestistä ja itketti ihan hulluna ja siinä samalla piti sitten yrittää meikata, jotta ehtisin töihin. Ehhh...

Tuossa onkin ehtinyt rakenneultran jälkeen olla jo yksi neuvolakäynti, jossa mitattiin ensimmäisen kerran sf-mitta (18,3cm). En muista mitkä viikot silloin oli tarkalleen, tais olla rv23 menossa. Melkein alakäyrillä mentiin, mutta uskon että sieltä noustaan vielä ryminällä. Ens viikon perjantaina onkin sitten jo seuraava neuvola. Kiva nähdä, paljonko masu on kasvanut vajaassa kuukaudessa. Ei sitä kehitystä oikein omalla silmällä näe ja masukuviakin on tullut otettua luvattoman vähän. Siinä pitää tsempata tai muuten harmittaa jälkikäteen. Olen muutenkin yrittänyt kirjoitella ihan perinteistä päiväkirjaa tästä raskausajasta, jotta kaikki ajatukset ja tuntemukset voisi sitten palauttaa mieleen vuosien päästä. Olen vain kaikissa joissain asioissa vähän saamaton.

Ihan kauheasti ei olla tehny lisähankintoja bebelle. Joitain yksittäisiä juttuja oon ostellut, esim. sellaisen ihan hirrrrmu pehmeän ja söpön nallehaalarin ja yks IKEA -kassillinen saatiin minivaatteita Tomin työkaverilta. Rattaat ja turvakaukalokin löytyy makuuhuoneen nurkasta. Nyt kuitenkin joulua odotellessa, jos sieltä paketeista jotain pientä kuoriutuis vauvallekin :) Muutenkin on nyt rahatilanne vähän sitä luokkaa, ettei hirveesti voi ostella ylimäärästä. Helmikuussa on kuitenkin vielä (toivottavasti) hyvin aikaa tehdä viimesiä hankintoja. Isompia juttuja hankintalistalla on vielä pinnasänky, sitteri, leikkimatto/-kaari ja mahdollinen hoitopöytä tai joku korvaava ratkaisu. Vielä ei olla siis valmiita vauvan tuloon, mutta onneksi h-hetkeen on aikaa vielä ~15 viikkoa.

Jotenkin tuntuu, etten ole tarpeeksi perehtynyt raskauteen liittyviin asioihin. En ole lukenut aiheesta mitään kirjallisuutta, en ole perehtynyt synnytykseen, en imetykseen, en mitään. Vähän meinaa tulla huono omatunto, mutta luulen ja toivon, että synnytyksen lähestyessä nämä asiat alkavat automaattisesti pyörimään enemmän mielessä ja niihin tulee myös perehdyttyä paremmin. Toisaalta hyvä, etten ainakaan stressaa turhia :D Tuntuu vain, että täytyisi olla jotenkin valveutuneempi ja ottaa enemmän selvää asioista. Olen vain antanut kaiken mennä omalla painollaan. Varmasti osaltaan tähän stressittömyyteen vaikuttaa se, kuinka raskauteni ensimmäinen puolikas on ollut hyvin helppo ja oireeton. En ole missään vaiheessa esimerkiksi epäillyt, etteikö pienellä olisi masussa kaikki hyvin. En ole kertaakaan soittanut neuvolaan tai pohtinut, josko jokin asia olisi epänormaalia. Myöskin oireettomuudesta johtuen, kuten aikaisemminkin olen varmasti maininnut, etenkin alussa meni päiviä, etten juuri tullut ajatelleeksi koko raskautta, koska se ei näyttäytynyt mitenkään arjessa. Nyt toki jo pelkät potkut muistuttelee tulevasta elämänmuutoksesta päivittäin. Mutta etenkin niinä päivinä, kun pojat ovat meillä, ei omille ajatuksille ole juuri aikaa kun koko ajan on joku vaatimassa huomiota tai ruokaa tai mitä tahansa viihdykettä. 

Ajattelin tulla vain kertomaan ensimmäisistä liikkeistä, mutta tästä tulikin tämmönen diipadaapa -postaus, hah. Tarkoitus olisi tänne kirjoitella nyt jatkossa vähän tiheämpään, ainoa ongelma vaan on kuvat. En tiedä mitä kuvia tänne laittaisi. Tähän aikaan vuodesta kuvien ottaminen on vielä aika minimissä, kun kaiken valoisan ajan viettää töissä. Täytyy jotain kehitellä tai sitten vaan kylmästi kirjoitella kuvattomia postauksia tai lisäillä täysin aiheeseen kuulumattomia söpöjä eläinkuvia tms. (kts. ylempi kuva) Onko teillä jotain ratkaisua kuvaongelmaan? Tai muita postaustoiveita? Olis niin helppoa, jos joku keksisi aiheet mun puolesta, ehh. Ei viitsisi joka kerta tulla kirjoittelemaan vain niitä näitä. Ainakin tosiaan masukuvien kanssa voisin ryhdistäytyä ja niitä laittaa tänne silloin tällöin. Jossain kohtaa raskausviikkojen vähentyessä, voisi myös viikottaiset raskauden etenemis-kuinka olen voinut-masukuva -postaukset olla ihan kivoja. Katsotaan, mihin resurssit riittää. Tosiaan tuntuu vain, että päivät vilisee ohitse, eikä aikaa tunnu olevan juuri muuhun kuin perus arkijuttuihin. Niin ja ollaan me tässä syksyn aikana katottu kohta kahdeksan (8) kautta Supernaturalia... Priorisointikysymys ehkä? Noh, palataan taas kun asiaa on. Tosiaan, postaustoiveita toivon teiltä kaikilta kolmelta lukijalta ;) 

Hyvää joulun odotusta!

RUMPUJEN PÄRINÄÄ

Pitkän ja raastavan odotuksen päätteeksi eilen koitti se päivä, kun oli aamulla aika suunnata Kättärille rakenneultraan. Pikkutyypin sukupuolta olen pyöritellyt mielessäni lähes plussatestistä asti ja odotus sukupuolen selviämiseen on tuntunut erittäin pitkältä. Mulla ei ole ollut mitään vahvaa tyttö- tai poikaoloa oikeastaan missään vaiheessa raskautta. Ihan alussa mietin, että siellä olisi tyttö, mutta lyhyen ajan jälkeen mielikuvat alkoivat vaihtelemaan pojasta tyttöön tasaisin väliajoin. Unissa mini on ollut ehkä useammin poika kuin tyttö, mutta sekin on vaihdellut. Unia olen nähnyt todella paljon juurikin tähän ultraan ja sukupuolen selviämiseen liittyen, melkein ärsytykseksi asti. En ole myöskään tehnyt mitään vanhan kansan testauksia sukupuolesta, joten ihan ilman odotuksia mentiin. Tai niin ainakin ajattelin.

Aikamme oli heti klo 8:00, mikä oli hyvä, koska nyt ei tarvinnut ultraa kuumotella koko päivää vaan pääsi heti herättyä asian ytimeen. Masussa oli kaikki oikein hyvin. Löytyi "kaunis sydän, kauniit aivot, hienot sääriluut, hyvännäköinen selkäranka, kauniin muotoinen kallo" ja mitä kaikkea. Painoarvioksi saatiin 420g (21+0). Ja lopulta koitti se niin pitkään odotettu hetki, kun kätilö kysyi, haluaisimmeko tietää sukupuolen. No totta hemmetissä! hetki siinä meni kaivellessa ja muutamat perkeleetkin siinä lensi, kun komensin vauvaa esittelemään haaravälinsä. Ja lopulta se sieltä paljastuikin. Tähän sitä rumpujen pärinää.....

Poikahan siellä masussa majailee. Kyllä siinä itku pääsi, kun asia selvisi. Lähinnä itku johtui varmasti siitä, että kaikki se odotus ja jännitys purkautui siinä hetkessä, kun sukupuoli selvisi. Mutta kyllä mun ylitse pyyhkäisi ehkä ihan pikkiriikkinen haikeus. Ai poika vai? En tiedä, olinko alitajuisesti kuitenkin ajatellut siellä olevan tytön vai mistä tämä tunne kumpusi, mutta täytyy se nyt myöntää. Luultavasti sama tunne olisi pyyhkinyt ylitseni, jos sieltä olisikin löytynyt pieni tyttö. Joten älkää käsittäkö väärin, olen enemmän kuin onnellinen tästä poikalupauksesta, mutta on se ihmismieli vaan jännä välillä. Se on muuten hassua, miten rakenneultrassa tärkeimpänä moni pitää juuri sukupuolen selviämistä, minä mukaan lukien. Ehkä se on ihan hyvä, että kaikki jännitys kohdistuu siihen sukupuolen selvittämiseen, ettei turhaa stressaa sitä, onko kaikki masussa muuten hyvin. Itse en kuitenkaan nyt edes osannut pelätä sitä, etteikö kaikki olisi hyvin, en tiedä miksi. Olen muutenkin ollut jotenkin yllättävän rento koko ensimmäisen puolikkaan, enkä ole juuri stressannut asioista. Silloin ihan alkuun olin joka toinen päivä sitä mieltä, ettei siellä masussa ketään ole ja aina vessassa käydessäni pelkäsin, että paperiin pyyhkiytyy verta. Mutta nt-ultran jälkeen rentouduin ja aloin todella uskomaan siihen, että masussa kasvaa pieni beibi ja me vielä saadaan hänet tähän maailmaan ensi keväänä eikä mikään mene vikaan. Toivotaan, ettei vauvan voinnista tarvitse murehtia toisellakaan puolikkaalla. Tosin uskon, että sitten kun liikkeet alkavat tuntumaan, sitä on sydän syrjällään niinä päivinä kun liikkeitä ei ehkä tunnekaan. Mutta se olkoon sen ajan murhe. Tosin toivon sen ajan koittavan pian koska hei c'moon vauva, täällä mennään yli puolen välin ja äiti haluais kovasti jo vähän tietää miten siellä päivät kuluu! 

Oon kyllä tyytyväinen, että selvitimme sukupuolen jo tässä vaiheessa. Ensinäkään en ykdinkertaisesti olisi kestänyt sitä jännitystä synnytykseen asti ja toisekseen luulen, että siellä synnytyksessä on ihan riittävästi muutakin jännitettävää/mietittävää/sulateltavaa. Olisi ollut ehkä liikaa jännittää kaiken päälle vielä sukupuolta. Ja tietysti käytännön asioiden kannalta on kivempi, että sukupuoli on selvillä jo etukäteen, jotta vauvalle osaa ostaa oikeanlaisia juttuja ja tietää jättää ne röyhelöt kauppan hyllylle. Nyt sukupuolen selvittyä lähtee shoppailu kyllä varmaan käsistä, mutta kerrankos sitä, hehe. Kyllä tämä sukupuolen selviäminen myös konkretisoi enemmän sitä, että meille tosiaan tulee vauva, pieni poikavauva.

Ihanaa, meille tulee pieni poika! *tähän muutama sydänsilmäemojii* Ihan hullua, että jos kaikki menee hyvin, me nähdään pikkutyyppi seuraavan kerran vasta synnärillä. Iiks!

AAAPUUVA

Äsken se taas iski. Se tosiasia, että meille tulee vauva. Ei perkele, ihan oikea pieni ihminen syntyy meille noin sadankolmenkymmenenviiden päivän päästä ja musta tulee ihan oikea äiti. Ja se on menoa sitten. Elämä heittää kuperkeikan ja se pieni ihminen muuttaa lähestulkoon kaiken yöunista maailmankatsomukseen - pikkujuttuja.

Kuten ehkä Tomille lähettämistä viesteistä voi nähdä, muhun iski jonkinlainen hetkellinen paniikki ja ehkä myös se todellisuus siitä, kuinka kaikki tulee muuttumaan ja miten tää on ihan totta eikä unta vaan. Tottakai oon onnellinen ja superiloinen, enkä malta odottaa että saadaan pieni käärö meidän elämään konkreettisesti, mutta onhan tää nyt jännää ja vähän pelottavaakin. 

Välillä tulee näitä hetkiä, kun tän asian ymmärtää ja se iskee päin näköä. Useimpina tää kaikki tuntuu vaan niin uskomattomalta ja täytyy välillä nipistellä itseään ja muistutella siitä, että tää todella tapahtuu. Minityyppi tulee ja mullistaa meidän maailman, etenkin minun maailman. En tietenkään vähättele sitä, kuinka suuri juttu tää on Tomille myös, mutta hän on jo kokenut isäksii tulemisen aiemmin. Hän tietää millaista on olla isä. Mulle tää on kaikki ihan uutta ja hullua. Alexin ja etenkin Leon ansiosta mä tiedän, mimmosta se vauvaelämä on hyvine ja huonoine päivineen. Tiedän jollain tasolla, mitä se pieni ihminen vaatii ja tarvitsee, kuinka vaihdetaan vaippa, minkä lämpöistä maidon tulee olla (itse silti onnistus joka kerta lämmittämään sen liian kuumaksi), mitä soseita löytyy kaupan hyllyltä, mitä tarvitaan mukaan kun lähdetään päiväretkelle, kuinka raskasta on yöllä herätä tunnin välein pienen ihmisen itkuun ja niin edelleen. Mutta se itse äitiys, se on mulle ihan uutta ja tuntematonta, valloittamatonta maaperää. Vaikka pojista välitänkin kuin omistani, en silti ole heidän äitinsä. 

Noin sadankolmenkymmenenviiden päivän päästä musta tulee ihan oikea äiti ja pääsen sukeltamaan siihen ihmeelliseen ja taianomaiseen maailmaan. Tai sellaista olen vanhemmuuden kuullut olevan, iloineen ja suruineen. Paljon vastuuta, huolta, opettamista ja oppimista, onnistumista, itkua ja iloa, sekä sitä kyltymätöntä rakkautta. Vaikka vähän pelottaakin, en malta odottaa, että pääsen osaksi sitä ihmeellistä maailmaa ja että saan kokea kaiken siihen kuuluvan. En malta odottaa, että musta tulee äiti.

P.S. Huomenna on rakenneultra, en kestä tätä jännitystä!!

RISTEILIJÄT

Sunnuntaina lähdimme kauan odotetulle Ruotsin risteilylle Tomin ja Allun kanssa. Leo ei lähtenyt mukaan ja pääsimmekin viettämään laatuaikaa Alexin kanssa niin, että hän sai kaiken huomion. Varmasti tuntui mukavalta, kun ei tarvinnut jakaa aikuisten huomiota pikkuveikan kanssa. Alex oli odottanut risteilyä kuin kuuta nousevaa ja joka päivä piti katsoa kalenterista, kuinka monta yötä on laivaan. Vihdoin yöt hupenivat ja päästiin lähtemään matkaan. Odotimme tätä risteilyä Tominkin kanssa jotenkin erityisen paljon juuri siksi, kun Alex oli siitä niin innoissaan. Oli ihana päästä näkemään pienen ihmisen innostus ja ihmetys kaikesta uudesta. Näki laivankin ihan uudessa valossa, kun katsoi sitä pienen lapsen silmin. Laivamme oli M/S Silja Symphony ja meillä oli hytti 8. kerroksessa ikkunalla, josta näki Promenadelle.

   

Laivalla oli todella paljon tekemistä pienelle pojalle: iso leikkipaikka, Harri Hylje, Muumipeikko ja Pikkumyy, illan disco, pelikoneiden ihmettelyä, trupaduureja, ilma-akrobatiaa, kauppoja toistensa perään... Tekeminen ei kyllä loppunut reissun aikana ja mm. pallomeressä olisi varmasti viihtynyt pidempiäkin aikoja - puhumattakaan lelukaupasta. Pyrimme tutkimaan laivaa mahdollisimman paljon ja hytissä ei tullut paljoakaan vietettyä aikaa. Siellä olisi alkanut seinät vaan kaatua päälle tämän tärinätoopen kanssa. Risteilyllä oli paljon lapsia, joiden kanssa oli mukava vähän jutella ja ajella junaradalla yhdessä. Illan discossa meinas vähän alkaa jännittämään, kun oli paljon lapsia, musiikkia ja sitten vielä iltojen päätähdet: Muumipeikko ja Harri Hylje! Siinä vaiheessa ilta alkoi myös olla jo sen verran pitkällä, että väsymys meinasi ruveta painamaan. Hyvin Alex kuitenkin jaksoi yleisesti ottaen koko reissun ja oli tosi reipas myös maissa, vaikka käveltiinkin useampi kilometri, eikä meillä ollut rattaita mukana. 

 

Maanantaiaamuna heräsimme melko aikaisin Ruotsin aikaa, sillä vasta edellisenä yönä oli kellot siirretty talviaikaan ja sitten laivalla siirrettiin kelloja vielä tunti lisää ruotsin aikaan. Joten siinä mielessä oli hyvin ruhtinaallista, että Alex heräsi vasta klo 6. Meillä oli aamupalabuffet varattuna ja menimme sinne vetämään navat täyteen ennen maihin nousua. Ehdimme käydä myös nappaamassa poskeen Harri Hylkeen kuvan kasvomaalauksesta. Vähän jännitti ja piti muutama kierros katsoa kun niitä muille tehtiin, mutta lopulta Alex uskaltautui mennä itsekin maalattavaksi. Ihan ei malttanut istua niin pitkään, että kuvasta olisi saatu valmis, mutta melkein ;) Ja sitä pitikin sitten esitellä joka toiselle vastaantulijalle. "Kato, mulla on hieno Harri Hylje poskessa!" Tukholman keskustaan otimme laivalta ostettavan kuljetuksen, jolla pääsi kätevästi bussiasemalle, mistä oli lyhyt matka keskustaan. Agendana oli käydä vain muutamassa kaupassa. Kaikille jotakin: Tomille Kungstobak, Allulle lelukauppa ja mulle ihansamamikämistäsaasöpöjävauvanvaatteita -kauppa. Kaikki saimme haluamamme ja lisäksi käytiin myös ruokakaupassa ostamassa syömistä, sillä emme tahtoneet syödä hampurilaisia, mutta emme keksineet muutakaan nopeaa ruokavaihtoehtoa. Alexia alkoi puolen päivän jälkeen kiukuttaa sen verran, että oli aika suunnata takaisin laivaan. Otimme metron takaisin satamaan ja laivalla olikin päiväunien aika. Nukuimme Allun kanssa molemmat kahden tunnin päikkärit, niin johan jaksoi viipottaa taas illan menemään! 

 

Illan ohjelma oli melko sama kuin edellisenkin: leikkiä, kauppoja, herkkuja ja ihmettelyä. Olimme ajatelleet, että olisi voinut käydä laivalla uimassa, mutta emme muistaneet ottaa uimavarustusta muuta kuin Allulle. Mutta hyvin se ilta meni näinkin. Hytissä leikittiin hetki uudella Duplo -palomiesveneellä ja poliisihelikopterilla, käytiin pulahtamassa pallomereen ja leikkimässä junaradalla, tutkittiin laivaa ja käytiin jammailemassa Harri Hylkeen discossa. Niin, ja syötiin tietysti luvattoman paljon suklaata ja muita herkkuja. Uni tuli illalla helposti touhukkaan päivän jälkeen. Tiistaiaamuna söimme hytissä vähän aamupalaa ja lähdimme leikkimään viimeiset leikit ennen kotiinlähtöä. Nyt Allu oli innoissaan jonottamassa kasvomaalaukseen ja visiokin oli selvä jo hytissä: oranssi auto. Väri vaihtui matkan varrella, mutta auton sai Alex poskeensa ja nyt saatiin vielä valmiiksi glitteriä myöten! Oli siinä taas esitteleminen. Laivalta kun päästiin lähtemään, alkoi reissuväsymys selvästi painaa ja kiukku oli herkässä itse kullakin. Kotona pääsi onneks nukkumaan kunnon päikkärit. 

Laivamatka oli kyllä onnistunut kaikin puolin, sopivan pituinen reissu 3-vuotiaan kanssa ja tekemistä riitti. Laiva on sinänsä helppo kohde lapsiperheelle, kun sieltä löytyy kaikille jotain saman katon alta. Huomasi kyllä, että tuo laiva on lapsiperheiden suosissa, oli nimittäin paljon lapsia matkassa. Monella oli mukana myös ihan pieniä vauvoja ja pääsin siinä haavevilemaan jo omasta kääröstä. Hullua miten aika rientää, kohta ollaan jo puolivälissä!

 

LASTENVAUNUT

Vaunujen osto on mua mietityttänyt ja stressannut ehkä eniten tulevista vauvahankinnoista. Mitkä nyt on sitten meille just hyvät ja miten löydetään jotkut kohtuuhintaiset? Mitä kaikkia ominaisuuksia niissä tarvitsee olla? Maanantaina sitten työpäivän ratoksi päädyin selailemaan vaunutarjontaa netissä ja muutaman tunnin pyörittelyn, pähkäilyn ja fb-viestittelyn jälkeen lopputulema oli se, että meille on nyt yhdistelmävaunut tilattu kotiovelle. Oon niin innoissani jeejeejee, vaunut tuleee! Eikä tarvii sitäkään sitten miettiä sen enempää. Kumpa ne vaan olis yhtä kivat kun kuvissa ja muutenkin toimivat meille.

Löydettiin hyvän hintaiset ja kivannäköset yhdistelmävaunut, johon tilattiin myös turvakaukalo samaa sarjaa. Vaunut on siis Baby-Merc LEO Kombit värissä tummanharmaa/vaalea beige ja hintaa tälle setille tuli 340e (ominaisuuksiin voi tutustua linkistä). Meidän ei ollut siis tarkoituksena ostaa vaunuja suoriltaan netistä, vaan katsella sieltä vaihtoehtoja ja mennä sen jälkeen testailemaan kyseisiä liikkeisiin ihan livenä. Noh, kuinkas kävikään. Näitä vaunuja ei nyt ilmeisesti edes ole missään myymälässä myynnissä, vaan ne tulee meille suoraan tehtaalta. Ei myöskään löydetty kovinkaan monia hyvännäköisiä JA hyvän hintaisia rattaita, joten päätös oli lopulta helpompi mitä olin odottanut. Vähän mietityttää, miellyttävätkö vaunut meitä livenä, mutta onneksi on 14 päivän palautusoikeus. Oon vaan niiiin innoissani, etten pysy housuissani!

Vaikka mulla olisi rahaa reilusti ylimääräistä, en tiedä voisinko periaatteestakaan maksaa lastenvaunuista esim. 1 000 euroa. Ihan järkyttävä hinta lastenvaunuista! Toki kalliimmat ovat varmasti hyvin käyttäjäystävälliset, mutkattomat, toimivat ja tyylikkäät, mutta oikeesti, 1 000 tai jopa 1 500 euroa lastenvaunuista? En vaan ymmärrä :D Mutta kukin tyylillään, sen takia sitä valikoimaakin on varmaan niin hitosti, kun kaikilla on eri tarpeet, budjetit ja mieltymykset. Nyt en kuitenkaan malta odottaa, että vaunut tuodaan ovelle ja sen jälkeen jaksan varmasti vielä vähemmän odottaa sitä vauvelia niihin matkaamaan! Vaunuista tulee varmaan jutun tynkää sitten kun ne saapuu tai viimestään sitten, kun ne saadaan ihan oikeeseen käyttöön. 

 

P.S. Tänään tuli täyteen 18 raskausviikkoa, puoliväli lähenee! Ja rakenneultraan tasan kolme viikkoa, onkohan siellä tyttö vai poika?

LAPSUUDEN ODOTUKSET

Viikko sitten matkustimme T:n kanssa junalla Kuopioon ukkini 85-vuotis syntymäpäiville. Emme ole yhdessä juuri matkustaneet junalla pitkiä matkoja, enkä ole itsekään Kuopioon mennyt junalla aikoihin. Kuitenkin, kun olin pieni, matkustimme pelkästään junalla, sillä meillä ei ollut autoa. Junamatkoista on kertynyt siis paljon muistoja, ja näistä juttelin T:n kanssa viisituntisella matkallamme. "Niissä vanhoissa junissa oli aina isot koko vaunun kokoset leikkipaikat.", "Tässä kohtaa sai alkaa syömään eväitä. Mummi teki aina leivät folioon ja laittoi pulloihin omaa marjamehua.", "Pieksämäellä piti aina ennen vaihtaa junaa." ... Siinä fiilisteltyäni, T sanoi, että kohta voit luoda samanlaisia muistoja meidän lapselle. Se sai mut miettimään yleisesti mun lapsuutta.

Mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa mun lapsuudesta. Sain olla lapsi, olin sitä myös mielestäni melko pitkään, verrattuna muihin ikätovereihini. Serkkuni kanssa leikittiin pikkueläimillä vielä 13-, 14-vuotiaina ja puistossa käytiin leikkimässä noitaa ja keinumattia vielä muutamia vuosia sitten pienempien serkkujen kanssa. Isäni oli paljon kotona kun olimme pieniä, joten kävimme tarhassa vain puolipäiväisinä. En ikinä ole ollut iltapäiväkerhossa, koska aina oli joku kotona. Olen saanut olla lapsi, harrastaa, matkustaa, käydä leireillä, viettää paljon aikaa sukulaisten kanssa sekä kesiä mökillä, elänyt lapsuuteni omakotitalossa kavereiden ja ihanien naapureiden ympäröimänä.... Koira vain puuttui, mutta sekin asia korjaantui kun tarpeeksi ulkoilutti hiekkaämpäriä ja näin vakuutti vanhemmat motivaatiosta aamulenkityksiin.

Mielestäni olen saanut myös hyvän kasvatuksen, rajoja ja rakkautta. Välillä saattoi tuntua, että ehkä vähän liikaa rajoja, kun tuntui että kaikilla muilla oli aina myöhäsempi kotiintuloaika ja muut sai viettää enemmän aikaa koneella ja muut sai enemmän viikkorahaa ja jos sun mitä enemmän kun minä. Mutta näin jälkeenpäin katsottuna, ehkä hyvä niin. Olen kuitenkin saanut myös paljon asioita, joita muut eivät. Kuten edellä mainitsin, olen saanut harrastaa ja matkustaa, mistä moni varmasti on vain haaveillut. Mutta ei sitä silloin pienenä kai ymmärtänyt.

Ehkä aika on kullannut muistoja, mutta lapsuuteni oli hyvä. Niin hyvä, että se on asettanut itselleni paineita. Kuinka pystyn tarjoamaan omalle lapselleni yhtä hyvän lapsuuden? Ei ole omakotitaloa, ei ihania naapureita, ei kesämökkiä. Ei ole rahaa matkusteluun tai muuhun grumeluuriin. Ei ole edes sitä koiraa. Vaaditaanko nämä asiat hyvään lapsuuteen?

Olen yrittänyt vakuutella itselleni, että ei todellakaan. Ja tottahan se on, ettei näitä asioita siihen vaadita. Olen perustellut asiaa itselleni tosielämän esimerkeillä, kuten serkkuni Johanna. Hän eli lapsuutensa itä-Helsingin lähiössä kerrostalossa, he eivät jatkuvasti matkustelleet eikä heillä ole koskaan ollut lemmikkiä. Silti hänellä on ollut hyvä lapsuus. Kai se kaikki lähtee välittämisestä ja rakkaudesta, lämpimistä perhesuhteista ja perushyvästä elämänlaadusta. Siihen päälle kaikki on plussaa ja ne ovat kaikilla eri asioita. Pieni lapsi on kuitenkin lopulta tyytyväinen hyvin vähään. Sen näkee päivittäin Alexista, kuinka hän jatkuvasti hämmästelee uusia asioita ja on tyytyväinen, vaikka ei mitään ihmeellistä tekisikään. Maailmaa on vain välillä vaikea katsoa lapsen silmin.

On vain uskottava siihen, että pystyn tarjoamaan lapselleni hyvän ja lämpimän lapsuuden, rajoja ja rakkautta. Hyvät perhesuhteet, turvaa ja kodin, harrastuksia sekä mahdollisuuden olla lapsi. Hyvä siitä tulee.

VAATEHAAVEITA

Heti kun 14. viikolla ultrassa varmistui, että siellä tosiaan joku on ja vielä täysissä voimissaan, oli mun ihan pakko päästä ostamaan pikkuruisia vaatteita. Ne on vaan niiiiin söpöjä, etten kestä. nyton muutamat bodyt, paidat, housut, pipot ja sukat löytäneet tiensä kappiin ja pikkuhiljaa hamstraaminen jatkuu. Sukupuoli kun ei vielä ole tiedossa, oon katellu suht neutraaleja vaatteita ja samalla tietysti haaveillut, millaisiin vaatteisiin pukisin lapseni, jos hän olisi poika tai toisaalta tyttö. Itse voisin hyvin pukea tytön poikien vaatteisiin ja pojan tyttöjen vaatteisiin, mutta tiedän ettei T ole täysin samoilla linjoilla asian suhteen. Sain kyllä puhuttua sen ympäri, ja ostin supersöpöt gepardihousut ja niihin kuuluvan paidan Lindexiltä. Aluksi gepardihousut oli ihan nounou pojalle, mutta pienellä suostuttelulla saa ihmeitä aikaan ;) Keräsin nyt tähän muutamia kivoja vaatteita, mihin oon törmännyt nettikauppoja selaillessa. En vaan kestä miten söpöjä juttuja vauvoille on ja miten pieniä ne onkaan!

 

Eläinteema on aika valloillaan, kaikki korvat ja pörröinen tai mikä tahansa, mikä liittyy eläimiin on vaan niin söpöjä! Sydämet on laitettu kunkin kaupan lemppareitten kohdalle. Toi nalleasu on ihan pakkosaadanytheti -kategoriassa, korvat, häntä ja pörröinen, eli aivan täydellinen ja mahdottoman söpö. (Käytiin tuossa yksi päivä kattelemassa vauvojen vaatteita ja alkoi jo itseäkin häiritsemään se, miten monta kertaa sen reissun aikana sanoin sanan söpö. Mutta ei noita pikkupikkuvaatteita voi kuvailla juuri muuten!) Yritän nyt hillitä itseni, enkä ostele kun ehkä pari juttua kuukaudessa, ettei ihan lähe käsistä. Vaikka ne 60cm-koot onkin söpöjä, ei niille kovin kauaa ole käyttöä. Mutta tommonen Mainion haalari on pakko saada....

Odotan ihan hirveesti, että saatais jo tietää beben sukupuoli, eikä vähiten vaatteiden takia. Mutta sitten saa myös jotenkin paremmin kuviteltua pienen ja muutenkin osaa suhtautua sitten uudella tavalla, en osaa oikein selittää. Mutta en malta odottaa yhtään! Toivotaan, että marraskuun rakenneultrassa se selviää.

KIRKOSSA KUULUTETTU

Tai kuten ajan henkeen kuuluu, Facebookissa kuulutettu. Nyt tästä tietää kaikki. Ultrakäynnin jälkeen mulle tuli pakottava tarpe kertoa tästä koko maailmalle. Mua jännitti niin paljon omille vanhemmilleni kertominen, etten tiennyt miten asian hoitaisin. Päätin ensin soittaa siskolleni, koska tiesin ettei hän pystyisi pitämään salaisuutta, joten minun olisi pakko kertoa raskaudesta myös vanhemmilleni. Siskoni onnen kyyneleet olivat kaivattu potku persuuksille ja soitin samana iltana myös vanhemmilleni. 

Reaktio ei ollut ihan sitä mitä olin odottanut, vaan paljon positiivisempi. Ei yhtään epäilyksen sanaa tai huokausta. Tiedä sitten mitä oikeasti ajattelivat, mutta tärkeintä on se, että luulen heidän olevan iloisia asiasta, haha! Monesti, jos elämässäni on tapahtunut jotain suurempaa, olen odottanut vanhemmiltani paljon negatiivisempaa suhtutumista. Joka kerta he ovat kuitenkin yllättäneet minut posiivisesti suhtautumalla asioihin ymmärtäväisesti ja he ovat antaneet minun tehdä omat valintani elämässä. Kai se vaan täytyy uskoa, että minulla on ihanat, ymmärtäväiset vanhemmat, jotka ovat tukenani kaikissa elämän käänteissä. Pusuja!

Kertomisen jälkeen oli oloni hyvin helpottunut. Olin stressannut kertomista ja menettänyt yöuniani asiaa pohtiessani. Nyt se on hoidettu! Seuraavana päivänä en malttanut olla lisäämättä ultrakuvaa facebookkiin, jota kaikki saisivat kuulla ilouutiset. Ja ihanaa miten ihmiset onnittelivat, kaikista kauniista sanoista tuli niin hyvä mieli. Nyt kaikki on hyvin. Ainoa ongelma on vain se, että enää ei ole ketään kenelle kertoa. Hyvä etten kaupan kassalla ole myyjälle näyttänyt ultrakuvaa tai bussissa vierustoverille esitellyt uutta taustakuvaani. Olen vain niin innoissani ja onnellinen, ja tekee mieli jakaa se koko maailman kanssa.

Toisaalta tuntuu, että viikot vierii supervauhtia, mutta toisaalta aika ei meinaa kulua millään. Varsinkin kun odottaa masun kasvavan, tuntuu viikot piiitkiltä. Itse en oikein vieläkään näe mitään eroa normaaliin, turvotusta lukuunottamatta, ja viikkoja on nyt kasassa 13+6. Mutta täytyy vaan pitää mielessä, että on hyvä nyt nauttia elämästä vielä ilman vauvamasun rajoituksia. Eiköhän sitä mahaa ehdi paijailemaan ja tuijottelemaan melkein kyllästymiseen asti tässä tulevien kuukausien aikana. Toisaalta ihan hullua, että raskaudesta on mennyt jo yksi kolmannes!

Nyt blogia voi seurata myös Bloglovinissa

ENSIMMÄINEN ULTRA

Tänään siitä tuli totta. Mun mahassa ihan tosiaan kasvaa pieni ihminen. Olen viime viikkoina kyseenalaistanut raskauttani "todisteiden puuttuessa". Kuukautisten poisjääminen, positiivinen raskaustesti, yllättävät kiukku-/itkukohtausket, närästys, etova olo, turvotus ja suolakurkkuhimo kun eivät olleet tarpeeksi päteviä todisteita. Mutta se mitä näin tänään, vakuutti minut. Pieni alienvauva näkyi kuvaruudulla ensin nukkumassa ja myöhemmin pienen herättelyn jälkeen (pillimehua ja hytkyttelyä) taputtelemassa käsiä ja pyörimässä ympyrää. Siellä kasvaa meidän pieni vauva, ja kaiken lisäksi kaikki oli hyvin. Kaunis nenä ja kaikki. Tuntuu uskomattomalta, ihan superihanalta, helpottuneelta ja onnelliselta. Meille tulee vauva!

ITSEKÄSTÄ?

Olen useasti miettinyt, onko itsekästä hankkia lapsia tähän maailmaan? Nämä ajatukset ovat nousseet pintaan erityisesti viimeaikojen uutisotsikoita lukiessa ja myöhemmin vältellessä. Tämä maailma on niin karu ja julma, ihmiset itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja pahuutta on joka puolella.

Itse elin hyvän lapsuuden. Hyvin huolettoman ja iloisen, näin pääpiirteittäin. Kasvoin Tampereen "lähiössä", omakotialueella, jossa yhteishenki oli hyvä. Naapurit tunnettiin nimeltä muutaman kilometrin säteellä, ja myös näitä kilometrin päässä asuvia kutsuttiin naapureiksi. Minua ei ikinä juuri kiusattu, minuun ei ole kohdistunut minkäänlaista väkivaltaa, minusta on pidetty huolta ja lapsuuttani varjeltiin. Näin minusta kasvoi hyvin kiltti ja myös hyvin sinisilmäinen nuori. Olen näitä molempia edelleen, mutten siinä samassa mittakaavassa. Olen joidenkin mielestä ehkä naiivi, mutta uskon ihmisten hyvyyteen, edelleen. Kuitenkin, muutettuani Helsinkiin ja työskenneltyäni myymälävartijana, silmäni alkoivat avautumaan myös sille maailman kurjuudelle. Miten paljon ihmiset mm. varastavat ja valehtelevat. Kuinka moni ihminen on ajanut itsensä siihen asemaan, ettei hän enää välitä saamistaan sakoista. Kuinka varastaminen on jollekin ainoa tapa hellittää nälkää, priorisoituaan huumeet ja alkoholin ennen ravintoa. Koska kyllähän heillä on rahaa. Eri asia on se, miten sen päättää käyttää.

Median kautta silmiimme kantautuu mitä kamalimpia uutisia ja tapahtumia maailmalta - ammuskeluja, luonnon katastrofeja, terrori-iskuja, sotaa, pakolaisia, epidemioita, politiikkaa, talouskriisejä, ennustuksia maailmanlopusta... Ennen kaikki informaatio ei ollut samalla tavalla ihmisten saatavilla kuin nykyään ja nykytilanne mahdollistaa paljon. Mutta tieto lisää myös tuskaa.

   

En tiedä millainen maailma oli vaikka 1800 -luvulla tai 1960 -luvulla. En tiedä oliko maailma silloin paikkana parempi, vai onko ihmisillä aina ollut saman kaltaisia ongelmia, vain suhteutettuna elettyyn aikakauteen. En myöskään tiedä, onko lapsuuttani ja huolettomuuttani suojannut kupla puhjennut aikuistumiseni myötä, kohdattuani tämän "oikean maailman". Mutta tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on syöksykierteessä. Tuntuu, että ihmisten pahuus ja ahneus ottaa enemmän vain jalansijaa. Että kiltteys, muiden kunnioitus, suvaitsevaisuus, inhimillisyys, ystävällisyys ja anteliaisuus eivät pian enää merkitse mitään. Ihmiset tuijottavat vain omaa napaansa rämpiesään läpi tämän suorituskeskeisen yhteiskunnan pyrkien kohti sitä omaa päämääräänsä, laput silmillä. Minä minä minä, minun tavoitteeni ja päämääräni, muilla ei ole väliä.

Tuntuu myös pahalta ajatella, etteivät omat lapsen lapseni tai edes lapseni näe kaikkia tämän maailman ihmeitä, sillä ne ehtivät tuhoutumaan ennen heitä. Ilmaston lämpeneminen tuhoaa jäätiköitä ja sitä kautta lapsen lapseni eivät välttämättä enää tiedä, miltä näyttää jääkarhu, koska niitä ei enää ole. Luin vähän aikaa sitten jutun nähtävyyksistä, mitkä tulevat tuhoutumaan lähivuosikymmenien aikana, ja alkoi vähän ahistaa. Ihminen aiheuttaa niin paljon pahaa teoillaan. En itsekään voi sanoa ajattelevani kauaskantoisesti kaikkia valintojani esim. ruoka- tai vaatekaupassa, tai edes kierrätyksessä. Uskon että suurimmalla osalla meistä olisi tämän asian kanssa tsemppaamista. On vaan vaikea nähdä niin pitkälle, ja sitten kun asian tajuaa, siihen on jo liian myöhäistä vaikuttaa. Maailma tuntuu niin julmalta ja kylmältä paikalta. Niin kauan kun parannusta ei ole näköpiirissä, onko itsekästä tuoda viattomia lapsia tähän maailmaan? Mitä jos kaikki menee vain huonompaan ja he joutuvat elämään elämänsä sekasorrossa? Jos maailma ajautuu täydelliseen kriisiin? jos syttyy kolmas Maailmansota? Jos maailma todella vain tuhoutuu? Onko itsekästä rikastuttaa omaa elämäänsä lapsilla, jos ei voi taata heille hyvää elämää nykymaailmassa? Mistä tiedän, että heitä kohdellan hyvin? Entä arvostetaanko kiltteyttä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja muita itselleni tärkeitä arvoja tulevaisuudessa? Vai kannattaako lapsille opettaa kyynerpäätaktiikka, jotta he pärjäisivät elämässä?

  

Raskaita ajatuksia perjantaipäivään. Tyyppi on vasta luumun kokoinen ja nyt jo vaivaan päätäni kasvatuksella, sekä mietin lapseni tulevaisuutta. Nytkö se vanhemmuus jo alkaa? Kuvituksena täysin asiaan kuulumattomia mökkikuvia. P.S. Maanantaina ultra (!!!)

VIIKONLOPPUHULINOITA

Viikko tästä on jo vierähtäny, mutta oli kyllä mukava viikonloppu poikien kanssa. Lauantaina oli Poliisipäivä ja käytiin Kasarmitorilla ihmettelemässä poliisiautoja, -mopoja, -veneitä ja -hevosia. Nähtiin myös uusi Mörkö-auto, mistä riitti juttua vielä päiviksi eteenpäin. Saatiin myös hienot pallot kotiin vietäväksi, sekä paljon auto- ja poliisikoirakortteja seinälle laitettavaksi. Leo oli eniten fiiliksissä orkesterista, joka soitti menevää musiikkia ihmisten iloksi. Omaan korvaan musiikki oli melkein liian lujalla, sai huutaa että toinen kuuli mitä oli sanottavana. Ihmettelin suuresti, ettei poikia näyttänyt häiritsevän kovaääninen soitto. Poliisipäivän jälkeen menimme vielä Kauppatorille syömään herneitä, juomaan kahvit ja nauttimaan aurinkoisesta kelistä.

Sunnuntaina mietittiin, mitä kivaa tekemistä keksisi, kun oli koko päivä aikaa ja keli näytti jälleen suosivan. Niinpä päätettiin lähteä Fallkullan kotieläintilalle katsomaan, mitä kaikkia eläinkamuja siellä majailee. Itse en muista tuolla ikinä käyneeni, joten odotin itsekin paikan näkemistä. Ihan ensimmäisenä meitä oli vastaanottamassa lampaat laitumen laidalla, selkeästi ruhon toivossa. Niin söpösti lapset niitä ruokkivat ja silittelivät. Tilalta löytyi myös mm. possuja, vuohia, kanoja, kukkoja, kaneja, hevosia ja poneja. Niin paljon oli näkemistä, ettei Allu malttanut yhtä aitausta jäädä pitkäksi aikaa katsomaan, vaan oli jo ryntäämässä seuraavaan, kun me muut ehdimme vasta katsastaa edellisen. Aamupäivä huipentui poniratsastukseen, niin jännää mutta niin kivaa!

Kesä alkaa nyt olla ohi ja syksy tekee tuloaan. Vielä ei kuitenkaan ole havaittavissa mitään syysmasennusta, niin paljon on kaikkea kivaa ja jännää meneillään tai tuloillaan, ettei sitä vuodenaikaa oikein osaa surkutella. Tästä talvesta tulee kuitenkin täysin erilainen verrattuna aikaisempiin. 

Olen raskaana.

ENSIKOSKETUS NEUVOLAPALVELUIHIN

Heti seuraavana päivänä palattuamme Italiasta, soitin Helsingin keskitettyyn neuvola-ajanvaraukseen varatakseni ensimmäisen aikani neuvolaan. En tiedä luulenko vain, mutta tuntui, että hoitajan äänensävy muuttui puhelimessa sen jälkeen, kun olin kertonut henkilötunnukseni ja näin ollen ikäni. Nainen oli todella tyly ja jouduin pidättelemään itkua lähes koko puhelun ajan. Muutama hänen kommenttinsa jäi kuitenkin erityisesti vaivaamaan mieltäni ja onnistui pilaamaan loppupäivän.

Ensin hän kysyi, olenhan perehtynyt ruoka-aineohjeistuksiin THL:n nettisivuilla. Olin selannut ohjeistuksia apteekista hakemastani kirjasesta, mutta en kyseisiltä nettisivuilta, enkä tiennyt olisiko niissä jotain eroja, joten kerroin selailleeni ohjeistuksia. Nainen sanoi hyvin napakasti, että: "Mene nyt lukemaan, turha on meille enää soitella jos jotain käy."  Turha on meille enää soitella? Oikeesti.

Sitten kun tuli puheeksi itse ajan varaus, kysyin olisiko mahdollista saada jotain ilta-aikaa, sillä olen töissä 8-16. Aloitin heti kesäloman jälkeen uudessa työssä ja en olisi halunnut aiheuttaa turhaa vaivaa uudelle työvuorosuunnittelijalleni, vielä kun töissä ei silloin tiedetty raskaudestani. Tähän täysin asialliseen kysymykseen sain vastauksen halveksivan naurun saattelemana: "Niin on kuule kaikki muutkin töissä kahdeksasta neljään, ei täällä kukaan iltojaan vietä. Tämä asia sun nyt täytyy vain hoitaa."

Siinä kun hoitaja selaili vapaita aikoja, ajattelin mainita käyneeni eräällä neuvolan lääkärillä selvittämässä syytä sille, miksi en tullut raskaaksi, jos tämä vaikka olisi ohjannut minut ns. tutulle ihmiselle. Tähän vastaus oli, jälleen halveksivan naurun säestämänä: "Miten sä luulet että se tähän liittyy?" Ihan totta hei, mitä nää sanavalinnat on. Miten sä luulet että se tähän liittyy? Öööö, no monellakin tapaa. Tässä vaiheessa luovutin koko ajanvarauksen suhteen, otin ajan joka ei itselleni sopinut ja lopetin puhelun. 

En muistanut hoitajan nimeä enkä sitä tajunnut lähteä kyselemään puhelun lopuksi, olin niin häkeltynyt saamastani "palvelusta", muuten olisin kyllä laittanut palautetta eteenpäin. Mielestäni tämä kohtelu oli todella huonoa ja inhottavaa. Mulle tuli siitä koko loppu päiväksi todella huono fiilis ja itku tuli kun T:lle kerroin puhelusta. Minä, esikoistani odottava nuori nainen, kuka on juuri saanut tietää olevansa raskaana ja on kaikesta ihan pihalla, eikä tiedä asioista vielä juuri mitään, soitan neuvolan ajanvaraukseen. Odottaisin saavani hieman ymmärtäväisempää ja empaattisempaa kohtelua, kuin tiuskiminen ja halventava nauru. Tämä nainen vielä korosti sitä, että he ovat yhtä lailla osaavia hoitajia mitä neuvolassakin. Luulisi siis olevan hieman enemmän ymmärrystä. Mulla tuli todella tyhmä olo ton puhelun aikana, vaikka ei kenenkään pitäisi olettaa, että tiedän vielä tuossa vaiheessa asioista hölkäsen pöläystä. Tällainen ensikosketus siis Helsingin neuvolapalveluihin. Onneksi soitettuani uudestaan joitain päiviä myöhemmin, puhelimeen vastasi huomattavasti mukavampi hoitaja, joka viitsi nähdä vähän vaivaa varatakseen mulle soveltuneen ajan. Mua vieläkin puistattaa kun muistelen tota puhelua, sitä on vaikea sanoin kuvailla, miten inhottava äänensävy hoitajalla oikeasti oli. Toivottavasti hänellä oli vain huono päivä ja jos ei, toivon että joku muu tajuaa ottaa nimen ylös ja laittaa tiukkasanaisen palautteen eteenpäin. Perkele.

SALAISUUS

Tästähän ei juuri kukaan tiedä. En haluaisi antaa painoarvoa muiden kommenteille tai arvostelulle, enkä enää juuri annakaan. Homman nimi oli aivan eri, silloin kun aloimme seurustelemaan T:n kanssa. Kriiseilin asiasta joka toinen ilta, kriiseilin siitä jo ennen, kun seurustelimme. Että mitä muut ajattelee tästä kun meillä on niin iso ikäero ja kun sillä on lapsia ja se on mun esimies ja mitä vielä. Aluksi ei kerrottu, ei töissä eikä muutenkaan. Mutta ei sitä töissä saanut kauaa pidettyä salassa. Mun vanhemmille kerrottiin vasta muutama kuukausi myöhemmin. Kyllä ne tiesi, että viettettiin aikaa yhdessä, äiti oli kuulema jo aavistellut jotain muuta kun vain kaveruutta. Pelkäsin, miten vanhempani reagoisivat. Noh, paljon paremmin, mitä oltiin uumailtu. Me - minä mun kriisien syövereissä ja T pessimistinä negistelijänä - oltiin käyty läpi jo kaikki pahimmat kauhuskenaariot. En enää muista, mitä ne oikeestaan sanoivat. Muistan vaan kun sydän jyskytti rinnassa ja mua jännitti ihan hirveesti. Ihan järjetöntä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta sillon se tuntu tosi isolta. Kai se oli vaan jotain että OK, kiva juttu.

Näiden muutaman vuoden aikana olen kuullut myös epäilevään ja arvostelevaan äänensävyyn kerrottuja kommentteja meidän suhteesta. Että onko tässä nyt mitään järkeä. Huonoimpina hetkinä, on siitä kyllä jo aikaa, mietimme sitä itsekin. Että onko tässä mitän järkeä? No, ei tässä juuri järkeä olekaan, mutta tunneihmisiä olemme molemmat - loppujenlopuksu. Kaikki tämä on kasvattanut mua ja opettanut olemaan välittämättä muiden kommenteista tai ajatuksista ihan hirveesti. Tietysti välillä joku onnistuu osumaan arkaan paikkaan, mutta niin se on kai kaikilla. Jos ei mitään tuntisi, myöskään niitä ikäviä juttuja, niin olisiko sekin vähän onnetonta?

Mutta kyllä mua taas jännittää. Ihan hirveesti. Vaikka sitä tietää, että kaikki menee ihan hyvin, eikä mikään tärkeä ihmissuhde tähän uutiseen kaadu, silti jännittää. Ne ensireaktiot. Tää tulee kaikille niin puskista, että vähän hirvittää. Kun olimme vanhempieni luona kesäloman lopulla, pian Rooman matkan jälkeen, en ensimmäisenä iltana meinannut saada unta. Mun teki niin paljon mieli kertoa ja samalla pelotti, mitä ne sanoisi. Pyörittelin sitä vaan mielessäni monta tuntia ja mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja - myös niitä ihan kamalia. Että jos ne vaikka pistää välit poikki ja entä jos ne on tosi pettyneitä muhun? Sitä pelkään ehkä eniten, että muhun ollaan nyt pettyneitä, kun oon tehnyt tällaisen valinnan mun elämässä. Tarkotushan oli kuitenkin opiskella. Lähen joka kerta kun äiti soittaa, se kyselee tai ehdottelee jotain liittyen joko pääsykokeisiin tai Avoimeen Yliopistoon. Hyvällähän se vaan, mutta paineet kasvaa. Varsinkin nyt, kun tiedän, että tulen sen suhteen tuottamaan pettymyksen. En ole nyt menossa opiskelemaan, en vielä. Olen kyllä luvannut itselleni, että jossain vaiheessa opiskelen itselleni kunnon ammatin. Mutta se on luvassa joskus vähän myöhemmin. 

Se tietty polku on niin hyvin iskostunut ihmisten mieliin, että melkein tuntuu itsestäkin vähän väärältä poiketa siitä. Peruskoulu, lukio, yliopisto/AMK, parisuhde, kihlat, vakituinen työ, häät, oma koti, lapset - jotenkin näin. No, tässä mä oon, vuoden 2013 ylioppilas, vailla koulutusta, asumismuotona vuokra, kihlaus check, häitä makustellen, vauvaa odottaen. Eihän sillä ole väliä, kyllä tässä elämässä ehtii. Mutta eihän tämä nyt ihan siihen perinteiseen muottiin asetu, ei mitenkään päin. Mutta näin meillä!

Mutta raskaudesta ei tosiaan tiedä kun ihan muutama ihminen. Töissä piti kertoa käyttännön syistä, ja sekin tapahtui tosiaan puolivahingossa. Muutama ystävä tiesi jo siitä, että lapsi oli toiveissa, joten heille oli helppo kertoa. Kerroin myös parhaalle ystävälleni. Sekin jännitti, Sanni kun osaa olla melko suorasanainen ja kärkäs, mutta tuntui väärältä jättää hänet tämän ulkopuolelle. Plus mun oli jotenkin selitettävä se, miksi en voisi juoda tulevilla Blockfesteillä, joten päätin kokeilla ihan totuutta. Ja alkujärkytyksestä selvittyään vastanotto oli ihan hyvä. Sitä toivon muiltakin, erityisesti perheeltä. Että alkujärkytyksen jälkeen vastaanotto olisi ihan hyvä. Eikä mulla ole syytä epäillä, etteikö näin olisi. Mutta silti jännittää perkele!

MITÄ TÄÄ ON?

Muutaman tunnin päästä piti lähteä lentokentälle, josta suuntaisimme Roomaan viideksi päiväksi nauttimaan auringosta ja nähtävyyksistä. Ajattelin vain varmistaa, että Italiassa voisi nauttia viiniä huoletta. Meillä olikin vielä yksi testi kaapin pohjalla, tuplapakkaus kun oli tullut halvemmaksi edelliskuussa. No se viini nyt sitten jäi. 

Itkuhan siinä tuli. Eikä johtunut siitä, etten saisi ottaa sitä viinilasillista.  Haalea viiva oli alkanut muodostua kontrolliviivan viereen, olin hyvin epäuskoinen. Riittääkö se, että toi on haalea? Ehkä sen pitikin olla yhtä kirkas? Kyllähän sen tiesin, mutta epäilin. Hyvin tasaisella äänellä pyysin T:n vessaan. Se oli mennyt olohuoneeseen odottelemaan, olettaen, että se on kuitenkin taas negatiivinen. Sieltä se tuli vähän ihmetellen ja vilkaistuaan testiä, varmisti epäilykseni. "Sä oot kulta raskaana." Olin raskaana. Hullua, hulluinta ikinä. Itkuhan siinä tuli.

Tätä se Mutsisatsi sitten on, ainakin näin alkuun. Raskautta ja kaikkea sen ohella. Mitä nyt tulevan äidin (musta tulee äiti??!) mielen päällä pyöriikään. Itsehän en siitä vielä paljoa tiedä. Odottelua, varmaan vähän tuskastelua, avautumista, pohtimista, iloja, ehkä suruja?, rakautta ja hömppäjuttuja.  Tervetuloa mukaani matkalle kohti tuntematonta, äitiyttä. Mua jännittää!