Äsken se taas iski. Se tosiasia, että meille tulee vauva. Ei perkele, ihan oikea pieni ihminen syntyy meille noin sadankolmenkymmenenviiden päivän päästä ja musta tulee ihan oikea äiti. Ja se on menoa sitten. Elämä heittää kuperkeikan ja se pieni ihminen muuttaa lähestulkoon kaiken yöunista maailmankatsomukseen - pikkujuttuja.
Kuten ehkä Tomille lähettämistä viesteistä voi nähdä, muhun iski jonkinlainen hetkellinen paniikki ja ehkä myös se todellisuus siitä, kuinka kaikki tulee muuttumaan ja miten tää on ihan totta eikä unta vaan. Tottakai oon onnellinen ja superiloinen, enkä malta odottaa että saadaan pieni käärö meidän elämään konkreettisesti, mutta onhan tää nyt jännää ja vähän pelottavaakin.
Välillä tulee näitä hetkiä, kun tän asian ymmärtää ja se iskee päin näköä. Useimpina tää kaikki tuntuu vaan niin uskomattomalta ja täytyy välillä nipistellä itseään ja muistutella siitä, että tää todella tapahtuu. Minityyppi tulee ja mullistaa meidän maailman, etenkin minun maailman. En tietenkään vähättele sitä, kuinka suuri juttu tää on Tomille myös, mutta hän on jo kokenut isäksii tulemisen aiemmin. Hän tietää millaista on olla isä. Mulle tää on kaikki ihan uutta ja hullua. Alexin ja etenkin Leon ansiosta mä tiedän, mimmosta se vauvaelämä on hyvine ja huonoine päivineen. Tiedän jollain tasolla, mitä se pieni ihminen vaatii ja tarvitsee, kuinka vaihdetaan vaippa, minkä lämpöistä maidon tulee olla (itse silti onnistus joka kerta lämmittämään sen liian kuumaksi), mitä soseita löytyy kaupan hyllyltä, mitä tarvitaan mukaan kun lähdetään päiväretkelle, kuinka raskasta on yöllä herätä tunnin välein pienen ihmisen itkuun ja niin edelleen. Mutta se itse äitiys, se on mulle ihan uutta ja tuntematonta, valloittamatonta maaperää. Vaikka pojista välitänkin kuin omistani, en silti ole heidän äitinsä.
Noin sadankolmenkymmenenviiden päivän päästä musta tulee ihan oikea äiti ja pääsen sukeltamaan siihen ihmeelliseen ja taianomaiseen maailmaan. Tai sellaista olen vanhemmuuden kuullut olevan, iloineen ja suruineen. Paljon vastuuta, huolta, opettamista ja oppimista, onnistumista, itkua ja iloa, sekä sitä kyltymätöntä rakkautta. Vaikka vähän pelottaakin, en malta odottaa, että pääsen osaksi sitä ihmeellistä maailmaa ja että saan kokea kaiken siihen kuuluvan. En malta odottaa, että musta tulee äiti.
P.S. Huomenna on rakenneultra, en kestä tätä jännitystä!!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti