RUMPUJEN PÄRINÄÄ

Pitkän ja raastavan odotuksen päätteeksi eilen koitti se päivä, kun oli aamulla aika suunnata Kättärille rakenneultraan. Pikkutyypin sukupuolta olen pyöritellyt mielessäni lähes plussatestistä asti ja odotus sukupuolen selviämiseen on tuntunut erittäin pitkältä. Mulla ei ole ollut mitään vahvaa tyttö- tai poikaoloa oikeastaan missään vaiheessa raskautta. Ihan alussa mietin, että siellä olisi tyttö, mutta lyhyen ajan jälkeen mielikuvat alkoivat vaihtelemaan pojasta tyttöön tasaisin väliajoin. Unissa mini on ollut ehkä useammin poika kuin tyttö, mutta sekin on vaihdellut. Unia olen nähnyt todella paljon juurikin tähän ultraan ja sukupuolen selviämiseen liittyen, melkein ärsytykseksi asti. En ole myöskään tehnyt mitään vanhan kansan testauksia sukupuolesta, joten ihan ilman odotuksia mentiin. Tai niin ainakin ajattelin.

Aikamme oli heti klo 8:00, mikä oli hyvä, koska nyt ei tarvinnut ultraa kuumotella koko päivää vaan pääsi heti herättyä asian ytimeen. Masussa oli kaikki oikein hyvin. Löytyi "kaunis sydän, kauniit aivot, hienot sääriluut, hyvännäköinen selkäranka, kauniin muotoinen kallo" ja mitä kaikkea. Painoarvioksi saatiin 420g (21+0). Ja lopulta koitti se niin pitkään odotettu hetki, kun kätilö kysyi, haluaisimmeko tietää sukupuolen. No totta hemmetissä! hetki siinä meni kaivellessa ja muutamat perkeleetkin siinä lensi, kun komensin vauvaa esittelemään haaravälinsä. Ja lopulta se sieltä paljastuikin. Tähän sitä rumpujen pärinää.....

Poikahan siellä masussa majailee. Kyllä siinä itku pääsi, kun asia selvisi. Lähinnä itku johtui varmasti siitä, että kaikki se odotus ja jännitys purkautui siinä hetkessä, kun sukupuoli selvisi. Mutta kyllä mun ylitse pyyhkäisi ehkä ihan pikkiriikkinen haikeus. Ai poika vai? En tiedä, olinko alitajuisesti kuitenkin ajatellut siellä olevan tytön vai mistä tämä tunne kumpusi, mutta täytyy se nyt myöntää. Luultavasti sama tunne olisi pyyhkinyt ylitseni, jos sieltä olisikin löytynyt pieni tyttö. Joten älkää käsittäkö väärin, olen enemmän kuin onnellinen tästä poikalupauksesta, mutta on se ihmismieli vaan jännä välillä. Se on muuten hassua, miten rakenneultrassa tärkeimpänä moni pitää juuri sukupuolen selviämistä, minä mukaan lukien. Ehkä se on ihan hyvä, että kaikki jännitys kohdistuu siihen sukupuolen selvittämiseen, ettei turhaa stressaa sitä, onko kaikki masussa muuten hyvin. Itse en kuitenkaan nyt edes osannut pelätä sitä, etteikö kaikki olisi hyvin, en tiedä miksi. Olen muutenkin ollut jotenkin yllättävän rento koko ensimmäisen puolikkaan, enkä ole juuri stressannut asioista. Silloin ihan alkuun olin joka toinen päivä sitä mieltä, ettei siellä masussa ketään ole ja aina vessassa käydessäni pelkäsin, että paperiin pyyhkiytyy verta. Mutta nt-ultran jälkeen rentouduin ja aloin todella uskomaan siihen, että masussa kasvaa pieni beibi ja me vielä saadaan hänet tähän maailmaan ensi keväänä eikä mikään mene vikaan. Toivotaan, ettei vauvan voinnista tarvitse murehtia toisellakaan puolikkaalla. Tosin uskon, että sitten kun liikkeet alkavat tuntumaan, sitä on sydän syrjällään niinä päivinä kun liikkeitä ei ehkä tunnekaan. Mutta se olkoon sen ajan murhe. Tosin toivon sen ajan koittavan pian koska hei c'moon vauva, täällä mennään yli puolen välin ja äiti haluais kovasti jo vähän tietää miten siellä päivät kuluu! 

Oon kyllä tyytyväinen, että selvitimme sukupuolen jo tässä vaiheessa. Ensinäkään en ykdinkertaisesti olisi kestänyt sitä jännitystä synnytykseen asti ja toisekseen luulen, että siellä synnytyksessä on ihan riittävästi muutakin jännitettävää/mietittävää/sulateltavaa. Olisi ollut ehkä liikaa jännittää kaiken päälle vielä sukupuolta. Ja tietysti käytännön asioiden kannalta on kivempi, että sukupuoli on selvillä jo etukäteen, jotta vauvalle osaa ostaa oikeanlaisia juttuja ja tietää jättää ne röyhelöt kauppan hyllylle. Nyt sukupuolen selvittyä lähtee shoppailu kyllä varmaan käsistä, mutta kerrankos sitä, hehe. Kyllä tämä sukupuolen selviäminen myös konkretisoi enemmän sitä, että meille tosiaan tulee vauva, pieni poikavauva.

Ihanaa, meille tulee pieni poika! *tähän muutama sydänsilmäemojii* Ihan hullua, että jos kaikki menee hyvin, me nähdään pikkutyyppi seuraavan kerran vasta synnärillä. Iiks!

AAAPUUVA

Äsken se taas iski. Se tosiasia, että meille tulee vauva. Ei perkele, ihan oikea pieni ihminen syntyy meille noin sadankolmenkymmenenviiden päivän päästä ja musta tulee ihan oikea äiti. Ja se on menoa sitten. Elämä heittää kuperkeikan ja se pieni ihminen muuttaa lähestulkoon kaiken yöunista maailmankatsomukseen - pikkujuttuja.

Kuten ehkä Tomille lähettämistä viesteistä voi nähdä, muhun iski jonkinlainen hetkellinen paniikki ja ehkä myös se todellisuus siitä, kuinka kaikki tulee muuttumaan ja miten tää on ihan totta eikä unta vaan. Tottakai oon onnellinen ja superiloinen, enkä malta odottaa että saadaan pieni käärö meidän elämään konkreettisesti, mutta onhan tää nyt jännää ja vähän pelottavaakin. 

Välillä tulee näitä hetkiä, kun tän asian ymmärtää ja se iskee päin näköä. Useimpina tää kaikki tuntuu vaan niin uskomattomalta ja täytyy välillä nipistellä itseään ja muistutella siitä, että tää todella tapahtuu. Minityyppi tulee ja mullistaa meidän maailman, etenkin minun maailman. En tietenkään vähättele sitä, kuinka suuri juttu tää on Tomille myös, mutta hän on jo kokenut isäksii tulemisen aiemmin. Hän tietää millaista on olla isä. Mulle tää on kaikki ihan uutta ja hullua. Alexin ja etenkin Leon ansiosta mä tiedän, mimmosta se vauvaelämä on hyvine ja huonoine päivineen. Tiedän jollain tasolla, mitä se pieni ihminen vaatii ja tarvitsee, kuinka vaihdetaan vaippa, minkä lämpöistä maidon tulee olla (itse silti onnistus joka kerta lämmittämään sen liian kuumaksi), mitä soseita löytyy kaupan hyllyltä, mitä tarvitaan mukaan kun lähdetään päiväretkelle, kuinka raskasta on yöllä herätä tunnin välein pienen ihmisen itkuun ja niin edelleen. Mutta se itse äitiys, se on mulle ihan uutta ja tuntematonta, valloittamatonta maaperää. Vaikka pojista välitänkin kuin omistani, en silti ole heidän äitinsä. 

Noin sadankolmenkymmenenviiden päivän päästä musta tulee ihan oikea äiti ja pääsen sukeltamaan siihen ihmeelliseen ja taianomaiseen maailmaan. Tai sellaista olen vanhemmuuden kuullut olevan, iloineen ja suruineen. Paljon vastuuta, huolta, opettamista ja oppimista, onnistumista, itkua ja iloa, sekä sitä kyltymätöntä rakkautta. Vaikka vähän pelottaakin, en malta odottaa, että pääsen osaksi sitä ihmeellistä maailmaa ja että saan kokea kaiken siihen kuuluvan. En malta odottaa, että musta tulee äiti.

P.S. Huomenna on rakenneultra, en kestä tätä jännitystä!!