Tästähän ei juuri kukaan tiedä. En haluaisi antaa painoarvoa muiden kommenteille tai arvostelulle, enkä enää juuri annakaan. Homman nimi oli aivan eri, silloin kun aloimme seurustelemaan T:n kanssa. Kriiseilin asiasta joka toinen ilta, kriiseilin siitä jo ennen, kun seurustelimme. Että mitä muut ajattelee tästä kun meillä on niin iso ikäero ja kun sillä on lapsia ja se on mun esimies ja mitä vielä. Aluksi ei kerrottu, ei töissä eikä muutenkaan. Mutta ei sitä töissä saanut kauaa pidettyä salassa. Mun vanhemmille kerrottiin vasta muutama kuukausi myöhemmin. Kyllä ne tiesi, että viettettiin aikaa yhdessä, äiti oli kuulema jo aavistellut jotain muuta kun vain kaveruutta. Pelkäsin, miten vanhempani reagoisivat. Noh, paljon paremmin, mitä oltiin uumailtu. Me - minä mun kriisien syövereissä ja T pessimistinä negistelijänä - oltiin käyty läpi jo kaikki pahimmat kauhuskenaariot. En enää muista, mitä ne oikeestaan sanoivat. Muistan vaan kun sydän jyskytti rinnassa ja mua jännitti ihan hirveesti. Ihan järjetöntä, näin jälkeenpäin ajateltuna. Mutta sillon se tuntu tosi isolta. Kai se oli vaan jotain että OK, kiva juttu.
Näiden muutaman vuoden aikana olen kuullut myös epäilevään ja arvostelevaan äänensävyyn kerrottuja kommentteja meidän suhteesta. Että onko tässä nyt mitään järkeä. Huonoimpina hetkinä, on siitä kyllä jo aikaa, mietimme sitä itsekin. Että onko tässä mitän järkeä? No, ei tässä juuri järkeä olekaan, mutta tunneihmisiä olemme molemmat - loppujenlopuksu. Kaikki tämä on kasvattanut mua ja opettanut olemaan välittämättä muiden kommenteista tai ajatuksista ihan hirveesti. Tietysti välillä joku onnistuu osumaan arkaan paikkaan, mutta niin se on kai kaikilla. Jos ei mitään tuntisi, myöskään niitä ikäviä juttuja, niin olisiko sekin vähän onnetonta?
Mutta kyllä mua taas jännittää. Ihan hirveesti. Vaikka sitä tietää, että kaikki menee ihan hyvin, eikä mikään tärkeä ihmissuhde tähän uutiseen kaadu, silti jännittää. Ne ensireaktiot. Tää tulee kaikille niin puskista, että vähän hirvittää. Kun olimme vanhempieni luona kesäloman lopulla, pian Rooman matkan jälkeen, en ensimmäisenä iltana meinannut saada unta. Mun teki niin paljon mieli kertoa ja samalla pelotti, mitä ne sanoisi. Pyörittelin sitä vaan mielessäni monta tuntia ja mietin kaikkia mahdollisia vaihtoehtoja - myös niitä ihan kamalia. Että jos ne vaikka pistää välit poikki ja entä jos ne on tosi pettyneitä muhun? Sitä pelkään ehkä eniten, että muhun ollaan nyt pettyneitä, kun oon tehnyt tällaisen valinnan mun elämässä. Tarkotushan oli kuitenkin opiskella. Lähen joka kerta kun äiti soittaa, se kyselee tai ehdottelee jotain liittyen joko pääsykokeisiin tai Avoimeen Yliopistoon. Hyvällähän se vaan, mutta paineet kasvaa. Varsinkin nyt, kun tiedän, että tulen sen suhteen tuottamaan pettymyksen. En ole nyt menossa opiskelemaan, en vielä. Olen kyllä luvannut itselleni, että jossain vaiheessa opiskelen itselleni kunnon ammatin. Mutta se on luvassa joskus vähän myöhemmin.
Se tietty polku on niin hyvin iskostunut ihmisten mieliin, että melkein tuntuu itsestäkin vähän väärältä poiketa siitä. Peruskoulu, lukio, yliopisto/AMK, parisuhde, kihlat, vakituinen työ, häät, oma koti, lapset - jotenkin näin. No, tässä mä oon, vuoden 2013 ylioppilas, vailla koulutusta, asumismuotona vuokra, kihlaus check, häitä makustellen, vauvaa odottaen. Eihän sillä ole väliä, kyllä tässä elämässä ehtii. Mutta eihän tämä nyt ihan siihen perinteiseen muottiin asetu, ei mitenkään päin. Mutta näin meillä!
Mutta raskaudesta ei tosiaan tiedä kun ihan muutama ihminen. Töissä piti kertoa käyttännön syistä, ja sekin tapahtui tosiaan puolivahingossa. Muutama ystävä tiesi jo siitä, että lapsi oli toiveissa, joten heille oli helppo kertoa. Kerroin myös parhaalle ystävälleni. Sekin jännitti, Sanni kun osaa olla melko suorasanainen ja kärkäs, mutta tuntui väärältä jättää hänet tämän ulkopuolelle. Plus mun oli jotenkin selitettävä se, miksi en voisi juoda tulevilla Blockfesteillä, joten päätin kokeilla ihan totuutta. Ja alkujärkytyksestä selvittyään vastanotto oli ihan hyvä. Sitä toivon muiltakin, erityisesti perheeltä. Että alkujärkytyksen jälkeen vastaanotto olisi ihan hyvä. Eikä mulla ole syytä epäillä, etteikö näin olisi. Mutta silti jännittää perkele!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti