Olen useasti miettinyt, onko itsekästä hankkia lapsia tähän maailmaan? Nämä ajatukset ovat nousseet pintaan erityisesti viimeaikojen uutisotsikoita lukiessa ja myöhemmin vältellessä. Tämä maailma on niin karu ja julma, ihmiset itsekkäitä oman edun tavoittelijoita ja pahuutta on joka puolella.
Itse elin hyvän lapsuuden. Hyvin huolettoman ja iloisen, näin pääpiirteittäin. Kasvoin Tampereen "lähiössä", omakotialueella, jossa yhteishenki oli hyvä. Naapurit tunnettiin nimeltä muutaman kilometrin säteellä, ja myös näitä kilometrin päässä asuvia kutsuttiin naapureiksi. Minua ei ikinä juuri kiusattu, minuun ei ole kohdistunut minkäänlaista väkivaltaa, minusta on pidetty huolta ja lapsuuttani varjeltiin. Näin minusta kasvoi hyvin kiltti ja myös hyvin sinisilmäinen nuori. Olen näitä molempia edelleen, mutten siinä samassa mittakaavassa. Olen joidenkin mielestä ehkä naiivi, mutta uskon ihmisten hyvyyteen, edelleen. Kuitenkin, muutettuani Helsinkiin ja työskenneltyäni myymälävartijana, silmäni alkoivat avautumaan myös sille maailman kurjuudelle. Miten paljon ihmiset mm. varastavat ja valehtelevat. Kuinka moni ihminen on ajanut itsensä siihen asemaan, ettei hän enää välitä saamistaan sakoista. Kuinka varastaminen on jollekin ainoa tapa hellittää nälkää, priorisoituaan huumeet ja alkoholin ennen ravintoa. Koska kyllähän heillä on rahaa. Eri asia on se, miten sen päättää käyttää.
Median kautta silmiimme kantautuu mitä kamalimpia uutisia ja tapahtumia maailmalta - ammuskeluja, luonnon katastrofeja, terrori-iskuja, sotaa, pakolaisia, epidemioita, politiikkaa, talouskriisejä, ennustuksia maailmanlopusta... Ennen kaikki informaatio ei ollut samalla tavalla ihmisten saatavilla kuin nykyään ja nykytilanne mahdollistaa paljon. Mutta tieto lisää myös tuskaa.
Itse elin hyvän lapsuuden. Hyvin huolettoman ja iloisen, näin pääpiirteittäin. Kasvoin Tampereen "lähiössä", omakotialueella, jossa yhteishenki oli hyvä. Naapurit tunnettiin nimeltä muutaman kilometrin säteellä, ja myös näitä kilometrin päässä asuvia kutsuttiin naapureiksi. Minua ei ikinä juuri kiusattu, minuun ei ole kohdistunut minkäänlaista väkivaltaa, minusta on pidetty huolta ja lapsuuttani varjeltiin. Näin minusta kasvoi hyvin kiltti ja myös hyvin sinisilmäinen nuori. Olen näitä molempia edelleen, mutten siinä samassa mittakaavassa. Olen joidenkin mielestä ehkä naiivi, mutta uskon ihmisten hyvyyteen, edelleen. Kuitenkin, muutettuani Helsinkiin ja työskenneltyäni myymälävartijana, silmäni alkoivat avautumaan myös sille maailman kurjuudelle. Miten paljon ihmiset mm. varastavat ja valehtelevat. Kuinka moni ihminen on ajanut itsensä siihen asemaan, ettei hän enää välitä saamistaan sakoista. Kuinka varastaminen on jollekin ainoa tapa hellittää nälkää, priorisoituaan huumeet ja alkoholin ennen ravintoa. Koska kyllähän heillä on rahaa. Eri asia on se, miten sen päättää käyttää.
Median kautta silmiimme kantautuu mitä kamalimpia uutisia ja tapahtumia maailmalta - ammuskeluja, luonnon katastrofeja, terrori-iskuja, sotaa, pakolaisia, epidemioita, politiikkaa, talouskriisejä, ennustuksia maailmanlopusta... Ennen kaikki informaatio ei ollut samalla tavalla ihmisten saatavilla kuin nykyään ja nykytilanne mahdollistaa paljon. Mutta tieto lisää myös tuskaa.
En tiedä millainen maailma oli vaikka 1800 -luvulla tai 1960 -luvulla. En tiedä oliko maailma silloin paikkana parempi, vai onko ihmisillä aina ollut saman kaltaisia ongelmia, vain suhteutettuna elettyyn aikakauteen. En myöskään tiedä, onko lapsuuttani ja huolettomuuttani suojannut kupla puhjennut aikuistumiseni myötä, kohdattuani tämän "oikean maailman". Mutta tällä hetkellä tuntuu, että kaikki on syöksykierteessä. Tuntuu, että ihmisten pahuus ja ahneus ottaa enemmän vain jalansijaa. Että kiltteys, muiden kunnioitus, suvaitsevaisuus, inhimillisyys, ystävällisyys ja anteliaisuus eivät pian enää merkitse mitään. Ihmiset tuijottavat vain omaa napaansa rämpiesään läpi tämän suorituskeskeisen yhteiskunnan pyrkien kohti sitä omaa päämääräänsä, laput silmillä. Minä minä minä, minun tavoitteeni ja päämääräni, muilla ei ole väliä.
Tuntuu myös pahalta ajatella, etteivät omat lapsen lapseni tai edes lapseni näe kaikkia tämän maailman ihmeitä, sillä ne ehtivät tuhoutumaan ennen heitä. Ilmaston lämpeneminen tuhoaa jäätiköitä ja sitä kautta lapsen lapseni eivät välttämättä enää tiedä, miltä näyttää jääkarhu, koska niitä ei enää ole. Luin vähän aikaa sitten jutun nähtävyyksistä, mitkä tulevat tuhoutumaan lähivuosikymmenien aikana, ja alkoi vähän ahistaa. Ihminen aiheuttaa niin paljon pahaa teoillaan. En itsekään voi sanoa ajattelevani kauaskantoisesti kaikkia valintojani esim. ruoka- tai vaatekaupassa, tai edes kierrätyksessä. Uskon että suurimmalla osalla meistä olisi tämän asian kanssa tsemppaamista. On vaan vaikea nähdä niin pitkälle, ja sitten kun asian tajuaa, siihen on jo liian myöhäistä vaikuttaa.
Maailma tuntuu niin julmalta ja kylmältä paikalta. Niin kauan kun parannusta ei ole näköpiirissä, onko itsekästä tuoda viattomia lapsia tähän maailmaan? Mitä jos kaikki menee vain huonompaan ja he joutuvat elämään elämänsä sekasorrossa? Jos maailma ajautuu täydelliseen kriisiin? jos syttyy kolmas Maailmansota? Jos maailma todella vain tuhoutuu? Onko itsekästä rikastuttaa omaa elämäänsä lapsilla, jos ei voi taata heille hyvää elämää nykymaailmassa? Mistä tiedän, että heitä kohdellan hyvin? Entä arvostetaanko kiltteyttä, rehellisyyttä, ystävällisyyttä, suvaitsevaisuutta ja muita itselleni tärkeitä arvoja tulevaisuudessa? Vai kannattaako lapsille opettaa kyynerpäätaktiikka, jotta he pärjäisivät elämässä?
Raskaita ajatuksia perjantaipäivään. Tyyppi on vasta luumun kokoinen ja nyt jo vaivaan päätäni kasvatuksella, sekä mietin lapseni tulevaisuutta. Nytkö se vanhemmuus jo alkaa? Kuvituksena täysin asiaan kuulumattomia mökkikuvia. P.S. Maanantaina ultra (!!!)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti